Österman: Hyvä artisti, tapa itsesi

Nalle Österman lähettää viikonlopun blogissaan muun muassa terveisiä Ville Valolle sekä ruotii Kingston Wallin uutta nostetta ja Arttu Wiskarin menestystä.

Päivi Tuovinen, Like, Warner Music

BLOGI   On hyväksyttävää ja ymmärrettävää, jos artisti ei halua saavuttaa kaupallista menestystä. Se puolestaan on tylsää ja anteeksiantamatonta, jos artisti ei jaksa, viitsi tai halua haastaa itseään ja kuulijoitaan musiikillaan, vaan haluaa tapattaa heidät tylsyyteen, Nalle Österman kirjoittaa.

Sain toistakymmentä vuotta sitten, 8. huhtikuuta 1995, kutsun kuopiolaisen Tarot-yhtyeen neljännen studioalbumin Stigmatan levynjulkaisutilaisuuteen Helsingin Lepakkoon.

Vaikka tätä nykyä Tarot taidetaan parhaiten tuntea yhtyeenä, josta Nightwish-yhtyeen basisti-laulaja Marco Hietala nousi maailmanmaineeseen, johti hän vielä tähän aikaan ylväästi pelkastään tätä savolaista heviylpeyttä.

Tilaisuuden juhlallisuutta ja merkittävyyttä juhlistaakseen bändin silloisen levy-yhtiön puuhamiehet olivat hankkineet kutsuvierastilaisuuteen ihka oikean tarot-korteista ennustavan miehen.

Siinä sitten hieman rohkaisua nauttineena ehdotin silloiselle ystävättärelleni, että kävisimme kuulemassa tuoreimmat ennustukset, kerran sellainen mahdollisuus on talon puolesta ilmaiseksi. Näin tehtiin.

Levy-yhtiön kannalta kuollut artisti on parempi kuin elävä, koska yleensä nuoruudessa tehdyt äänitteet tuntuvat olevan elinvoimaisempia ja energisempiä kuin myöhemmällä iällä."

Kun oma vuoroni koitti, veteli mies muutamia kortteja pakasta. Pari ensimmäistä olivat jotain tavanomaista, kunnes oli viimeisen kortin vuoro.

Mies säpsähti. Olin kääntänyt itselleni mustahuppuisen viikatemiehen. Kuoleman. Sen johdosta jouduin ottamaan sen rinnalle uuden kortin.

Miehen suusta pääsi helpottunut huokaisu.

– Kuolema on yksi pakan vahvimmista korteista. Tämä seuraava kortti kertoo, että sinulla on luontainen ja erikoislaatuinen kyky kuolla sekä syntyä uudelleen. Kuvainnollisesti tietenkin, mies hymyili.

Tämä työ Iltamakasiinissa on uudelleensyntymisen aikaa. Jälleen kerran.

Teenkö itsemurhan...?

Kuolema. Musiikkibisnes hieroo käsiään aina, kun joku heidän artistinsa kuolee ennen aikojaan, joko omatoimisesti, vahingossa tai surmattuna.

"27 Club" kuvastaa terminä sitä ryhmää artisteja, joka poistui keskuudestamme ennen aikojaan 27-vuotiaina. Siitä listasta löytyy kunnioitusta herättäviä nimiä. Robert Johnson, Brian Jones, Jimi Hendrix, Janis Joplin, Jim Morrison, Kurt Cobain, Richey Edwards, Amy Winehouse ...

Suomessa helsinkiläisen Kingston Wall-yhtyeen johtohahmo Petri Walli otti varaslähdön klubiin liittymisen sijasta hypätessään 28. kesäkuuta 1995 Töölon kirkon tornista vain 26-vuotiaana.

Levy-yhtiön kannalta kuollut artisti on parempi kuin elävä, koska yleensä nuoruudessa tehdyt äänitteet tuntuvat olevan elinvoimaisempia ja energisempiä kuin myöhemmällä iällä. Tällöin levy-yhtiöiden rasitteena eivät ole artistin mainetta ja nimeä ryvettävät puisevat kökköäänitteet, jotka voivat vahingoittaa artistin nimeä ja brändiä.

Wallikin on tätä nykyä suositumpi kuin koskaan eläessään: Kingston Wall-yhtyeen kolmesta albumista on tehty lukuisia uusintajulkaisuja, vuosi sitten ilmestyi toimittaja-kirjailija Viljami Puustisen ylistetty tietokirja Wallin elämästä ja seuraavaksi markkinoille tupsahtaa Wallin syntymäpäivänä 25. helmikuuta kahdeksan tunnin dvd-paketti Kingtime Kingston Wallin.

Ja kaikki tämä vain Petri Wallin itsemurhan tähden! Joku voisi kutsua tätä haudanryöstöksi, toinen ainoastaan terveeksi liiketoiminnaksi.

...vai varastanko vain vainajalta!?!

Espoolainen Arttu Wiskari oli 27-vuotias, kun hän nousi julkisuuteen 2011 reiluna rautakauppiaana ja pyylevänä jässikkänä mökkiteistä ja tuntemattomista potilaista känisten.

Tätä ennen jäppinen oli turhaan yrittänyt tehdä itsestään nimeä laulamalla englanninkielisiä blueslauluja amerikkalaiseen verkkopalveluun. Siellä miehellä oli viime katselukerralla peräti 15 fania.

– Mikä neuvoksi, Arttu näytti tuumailevan, miten saan luotua itselleni uran.

Tämän tutkimuksen myötä Wiskari päätti tappaa englanniksi laulaneen bluesmiehen ja synnyttää suomeksi laulavan rautakauppiaan."

Vielä 2009 homma vaikutti aika epätoivoiselta. Tällöin Espoon Laurea-ammattikorkeakoulussa valmistui 68-sivuinen tutkimus, joka tottelee nimeä "Uuden, musiikkialalle pyrkivän artistin kohdalla tehtävä imagon rakennus: case Arttu Wiskari".

Sen toisena osatekijänä kun oli Janne Rintala, Wiskarin oikea käsi ja hovisäveltäjä.

"Tutkimuksen tavoitteena on tutkia, rakennetaanko Suomessa uudelle artistille järjestelmällisesti imagoa, vaikuttaako valmis imago levytyssopimuksen saamiseen ja onko imagon rakentelu edes tarpeellista. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, voidaanko aloittelevan artistin uraa edistää rakentamalla hänelle tietynlainen imago."

Tämän tutkimuksen myötä Wiskari päätti tappaa englanniksi laulaneen bluesmiehen ja synnyttää suomeksi laulavan rautakauppiaan.

27-vuotiaana.

Wiskari tuli mieleeni, kun mies on kammennut itsensä takaisin radioon Sirpa-nimisellä laululla, jonka kerrotaan kuulostavan edesmenneen Gösta Sundqvistin johtamalta Leevi & The Leavings -yhtyeeltä. Sundqvist kuoli 16. elokuuta 2003, 46-vuotiaana.

Eräät ovat ehtineet jo kutsua Wiskarin pastissia Sundqvistin perinnön haudanryöstöksi, toiset taas kunnianosoitukseksi Sundqvistin säveltaiteelle.

Yhtä kaikki, Sundqvist ei ainakaan ole enää kuulemassa ja kommentoimassa, jos ja kun joku käy hänen sävelapajillaan piipahtamassa kuin pitkäkyntinen piparivaras. Wiskarin ja miehen levy-yhtiön Warnerin onneksi Sundqvist on jo kuollut.

Kun suomimetalli kuoli

Voin sanoa olleeni etuoikeutetussa asemassa päästyäni aitiopaikalta todistamaan suomimetallin nousua maailmankartalle 1980- ja 1990-luvulla.

Amorphis, Sentenced, Stratovarius, Him, Nightwish, Children Of Bodom, Beherit, Lordi, Barathrum, Impaled Nazarene, Waltari, The 69 Eyes...

Totta puhuen, se aika oli aika perseestä. Keikkojen jälkeen Lepakko lainehti pistävänhajuisesta virtsasta, avustamani Rumba-lehden edesmennyt päätoimittaja tuntui pitävän metallimusiikkia vain lehtiä myyvänä kuriositeettina eikä oikeana musiikkina ja kiinnostavia keikkoja oli harvakseltaan.

Kaikki nämä elementit yhdessä ja erikseen synnyttivät kuitenkin halun ja tarpeen tehdä omasta elämästään edes hieman siedettävämmän. Vaikka sitten musiikilla tai kirjoituksilla.

Tappaa kalsean elämän ja normien aiheuttavan monotonisen tylsyyden. Ei siinä touhussa ollut mitään järkeä, mutta siinä oli alkuvoimaa ja intohimoa. Se synnytti tukun suomalaisia klassikkoäänitteitä, loi lukemattomia työpaikkoja sekä aiheutti tuhansien turistien ryntäyksen Suomeen tutkimaan, mikä oikein on tämä raskaan rockin ihmemaa.

Uuden polven artistien levyt ovat löysää vanhankantaista tusinaläpsyttelyä vailla omaperäisyyttä, rohkeutta, yllätyksellisyyttä ja luonnetta."

Monen suomalaisen metallimenestyjän juuret ovatkin death-metallissa, eli kuolemassa. Sattumaako?

Muistan sen päivän kuin eilisen, kun istahdin syksyllä 1997 Spinefarm-yhtiön silloisen tiedottajan Katri Hämäläisen autoon, jossa hän laittoi soimaan yhtiön pari tulevaa esikoisalbumia pahaa-aavistamattoman musiikkitoimittajan pään menoksi. Ne levyt olivat Nightwishin Angels Fall First sekä Children Of Bodomin Something Wild. Molemmat yhtyeet ovat täällä edelleen.

Enää tällä vuosituhannella vastaavia menestystarinoita ei suomalaisen raskaan rockin saralla ole tupsahdellut, ellei sellaiseksi lasketa hämeenlinnalaista Turisas-yhtyettä.

Miksi ei, saattaa joku kysyä. Vastaus on korvan mitan päässä. Jos laittaa muiden uuden polven artistien – kuten nyt vaikkapa Rangerin, Speedtrapin, Lost Societyn, Mausoleum Gaten ja Reckless Loven – levyt aiemmin listaamien artistien alkupään levyjen rinnalle vertailuun, ei näillä uusilla tuttavuuksilla ole juurikaan jakoja.

Löysää vanhankantaista tusinaläpsyttelyä vailla omaperäisyyttä, rohkeutta, yllätyksellisyyttä ja luonnetta, joiden kiinnostavuus on yhtä marginaalista kuin Lordilla nykyään.

Ihmisiä kun ei kiinnosta yhdentekevä artisti

On hyväksyttävää ja ymmärrettävää, jos artisti ei halua saavuttaa kaupallista menestystä. Se puolestaan on tylsää ja anteeksiantamatonta, jos artisti ei jaksa, viitsi tai halua haastaa itseään ja kuulijoitaan musiikillaan vaan haluaa tapattaa kuulijat tylsyyteen.

Siinä tapauksessa tappakaa itsenne.

Ottakaa mallia Arttu Wiskarista, ellette halua ottaa Petri Wallista. Ihmisiä kun ei kiinnosta yhdentekevä artisti, joka ei herätä tunteita, mielipiteitä ja reaktioita.

Onnea Himille luovuuden ja uuden rumpalin etsintään sekä tsemppiä Kaasulle uusiin haasteisiin. Jokainen päivä on hyvä päivä kuolla ja syntyä uudelleen."

Suomen kansainvälisesti menestynein rockbändi Him julkaisi viimeisimmän albuminsa Tears On Tape (suom. kyyneleitä kasettinauhalla) huhtikuussa 2013, jolla yhtye teki etupäässä pastisseja aiemmista iskusävelmistään. Onko sattumaa vai vain vain kohtalon ironiaa, että lyhennettynä tuon levyn nimi tarkoittaa saksaksi kuolemaa.

Joka tapauksessa Himin rumpali Gas Lipstick (os. Mika Karppinen) teki omat ratkaisunsa tammikuussa 2015 ilmoittaessaan Facebookissa eroavansa yhtyeestä 16 vuoden jälkeen.

Yksi tie oli kuljettu loppuun. Onnea Ville Valolle ja Himille luovuuden ja uuden rumpalin etsintään sekä tsemppiä Kaasulle uusiin haasteisiin. Jokainen päivä on hyvä päivä kuolla ja syntyä uudelleen.

Kuten Kingston Wallin Petri Wallikin aikoinaan lauloi: "Something new borns when something old dies."

Kirjoittaja on 41-vuotias vapaa toimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut musiikista suomalaisiin musiikkilehtiin 15-vuotiaasta lähtien.

Lisää aiheesta

Arvio: 30-vuotias CMX teki uransa parhaan levynÄänestä "Varjo-Emma" -voittajia ja voita liput Emma GaalaanHIMin kuviot menivät uusiksi
Written by:

Nalle Österman

Ota yhteyttä

Helsingin Uutiset - puheenaiheet

Iltamakasiini Twitterissa