Österman: Mitä voimme oppia mustalaisilta?

Hurriganesin Remu Aaltonen, mies joka toi rockin Suomeen.

Hurriganes.Fi

Suomen tunnetuin mustalaisyhtye Hortto Kaalo on laulanut kaikille meille suomalaisille mustalaisuudesta jo vuodesta 1969.

Hortto Kaalo

Edesmennyt Paul Raven, mustalaiselämää viettänyt inhimillisyyden ja rakkauden lähettiläs.

Steffan Chirazi

Negura Bunget, Romanian synkistä metsistä ponnistava mustalaismetalliorkesteri esiintyy Suomessa 23.-26. huhtikuuta 2015.

Negura Bunget

BLOGI Suomalaisuutta ja eettisyyttä pohdiskelevassa blogisarjansa neljännessä osassa Iltamakasiinin musiikki- ja viihdetoimittaja Nalle Österman pohtii seuraavaksi romanien ja mustalaisuuden olemusta.

Mustalaiset. Nuo viheliäiset rakit kaduilla. Painuisivat helvettiin minun elintilastani kerjäämästä. Saastuttamasta ilmaani. Pilaamasta päivääni. Syyllistämästä omatuntoani.

Äskeiset rivit ja ajatukset ovat varmasti käyneet mielessä aika monille meistä, jotka päivittäin kävelemme pitkin suurimpien kaupunkiemme katuja, toreja ja keskeisiä kohtaamispaikkoja.

Nainen istuu maassa polvillaan rukousasennossa. Edessään valkoinen paperikuppi. Käännän katseeni pois ja nopeutan askeleitani. Huh, selvisin!

Kokeilen taskujani. Siellä ne ovat edelleen turvallisesti tallessa. Nuo ihanat rakkaat kolikkoni. Nuo saastaiset nokinaamat eivät niitä minulta vie.

– Remu, me ollaan jätkien kanssa vähän jutskattu ja tiedätsä... mä olen pahoillani, mutta sulla ei ole enää paikkaa tässä bändissä.

En tiedä oliko se kohtalo vai sattuma – vai aavistiko ja tunsiko hyvän ystäväni isä syvällä sisimmässään jotain sellaista, mikä ajoi hänet tähän ratkaisuun.

Vai oliko se vain sitä, ettei hän halunnut pilata hyvän bändinsä mainetta jollakin viheliäisellä mustalaisella linnakundilla?

Sillä linnakundi, sitähän Remu Aaltonen siinä vaiheessa oli, kun sai kenkää edesmenneeltä Lido Saloselta Kalevala-yhtyeestä.

– Perkele, minähän vielä näytän tuolle saatanan valkonaamalle, voin kuulla Remun tuhisseen Salosen ratkaisusta kuullessaan.

Loppu onkin suomalaisen rockin historiaa. Kuinka yksi viheliäinen suomalainen rockmustalainen teki Suomen ensimmäisen ja kaikkien aikojen parhaaksi kotimaiseksi rocklevyksi äänestetyn albumin.

Kuinka yksi viheliäinen suomalainen rockmustalainen paransi kaikkien suomalaisten kiertävien artistien keikkaolosuhteet soittopaikoilla.

Kuinka yksi viheliäinen suomalainen rockmustalainen näytti kumppaneineen kaikille viheliäisille valkonaamoille tässä maassa, kuinka sitä rokkia oikein kuuluu soittaa.

Hattu päästä Remu Aaltoselle ja kolehti sisään.

Remun ja Hurriganesin tarina on kerrottu lukemattomat kerrat. Tämä tarina on paljon synkempi ja surullisempi. Tämä tarina vie nimittäin meidät omatuntomme ääreen.

11. syyskuuta 2004 hyppäsin Helsingin Kallion Aleksis Kiven kadulta Porvooseen vievään bussiin. Minulla oli siihen erittäin hyvä syy.

Illemmalla Porvoon mustalaismusiikin festivaaleilla esiintyisi nimittäin legendaarinen suomalainen mustalaisorkesteri Hortto Kaalo, joka teki kansallisen läpimurtonsa jo 1970 kappaleellaan Miksi ovet ei aukene meille, onko rotumme syytä tää.

Näihin aikoihin harvakseltaan keikkaillut yhtye oli harvinaista herkkua, sillä yhtyeen jäsenistöstä osan oli kerrottu kamppailevan terveydellisten ongelmien kanssa. Jokainen keikka saattoi siis olla viimeinen.

Oli siinä kyllä naurussa pitelemistä, kun yhtyeen massiivisen äänen ja olemuksen omaava laulaja-kitaristi Marko Putkonen katsoi aiheelliseksi naljailla ja heittää pientä piikikästä kuittia yleisössä kunniavieraana istuneelle Remu Aaltoselle.

Sitä ei kyllä mikään tavallinen valkonaama olisi todellakaan uskaltanut tehdä. En ainakaan minä.

Siispä hattu pois päästä Hortto Kaalolle, ovi auki ja kolehti sisään.

Tuli kuluneeksi liki kymmenen vuotta, kun tulisin näkemään Hortto Kaalon seuraavan kerran. Tämä tapahtui Turun Konserttitalossa 10. huhtikuuta 2013.

Näihin aikoihin tekniikka oli kehittynyt jo sen verran, että saatoin vangita muutaman maagisen hetken jälkipolville mukanani kantamallani digitallentimella.

Eräänä päivänä liki vuotta myöhemmin, 22. maaliskuuta 2014 tämä tallenne kantoi hedelmää tavalla, jota en olisi osannut kuuna päivänä odottaa.

Tuo ylle linkittämäni Hortto Kaalon laulu Älä unohda tuskaa kirvoitti nimittäin Taisto Hedman -nimisen miehen kirjoittamaan niin sydäntä koskettavan ja riipaisevan lukijapalautteen, etten tule siitä varmasti koskaan toipumaan.

Ei auta, vaikka kuinka ummistaisi silmänsä ja nopeuttaisi askeleitaan. Hedmanin viesti kun kuuluu näin:

"Minun mielestäni nimi "romanikerjäläinen" on rasistinen ja leimaava. Heitä ei edes (ryhmiä) saisi kutsua sen enempää romanikerjäläisiksi kuin kerjäläisiksi. Se on halventavaa, ivaavaa ja merkitsevää. Heihin jokaiseen tulisi suhtautua pakolaisina, sillä he ovat vainojen vuoksi lähteneet maastaan."

"Te tiedätte varsin hyvin miten Unkarissakin kulkevat oikeistolaiset kansallismieliset tappajat romanikylistä toiseen etsien, ketä vain kohdalle sattuu. Polttopulloja, raiskaamisia, tappoja, murhia, silpomista, autolla yli ajamista sekä myrkytyksiä. Jos nuo eivät täytä vainon ja kansanmurhan merkkejä niin mikä sitten?"

"He eivät saa henkilötodistusta, eivät sairaanhoitopalveluja (sairaaloista ajetaan ulos) eivätkä saa käydä kouluja eivätkä liikkua yleisillä kulkuvälineillä. Heidät ajetaan tuhatmäärin kauas kaupungin ulkopuolella oleviin hylättyihin taloihin, joista puuttuvat sekä juomakelpoinen vesi että viemäriverkostot. Heidän liikkumisensa sieltä ihmisten ilmoille on liki mahdotonta. Ei rahaa, ei terveyttä."

"Romanit ovat sata kertaa surkeimmissa oloissa kuin esimerkiksi unkarilaiset valkolaiset, jotka tulevat Suomeen varastamaan, raiskaamaan ja pahoinpitelemään Suomen kansalaisia tietäen, että syy menee romanien kontolle. Kuinka kauan kestää ihmisen häpeällinen käytös näitä sairaita ja peloissaan olevia romanisisaria ja veljiä kohtaan? Suomen romanit ovat sanoutuneet liian usein irti pakolaisromaneista, uskotellen toimillaan ja eleillään olevansa laadukkaampaa ja ylevämpää romaniainesta kuin nämä."

"Suomen valkolaiset taas ovat sitä lajia JOTA HEIDÄN ISÄNISÄNISÄNSÄKIN OLIVAT TUNKIESSAAN RAUTAVAARAN SALOILLA SUOHON KOKONAISIA LEIRIKUNTIA NAISINEEN, LAPSINEEN, KÄRRYINEEN, KOIRINEEN. LÄHIHISTORIA KERTOO KYLLÄ HARVINAISEN SELVÄSTI, MIKSI 500 VUOTTA SUOMESSA ELÄNEITÄ ROMANEITA ON NÄIN VÄHÄN. HEITÄ TEURASTETTIIN JA LAHDATTIIN KUIN ELUKOITA MENNEINÄ VUOSISATOINA. KYLIEN MIEHET LÄHTIVÄT JOUKOLLA KOLKON HARRASTUKSENSA PARIIN KUIN NYKYÄÄN LÄHTEVÄT HIRVIMETSÄLLE."

"Voi sitä onnetonta romania, joka joutui tiellä rellestävän juomariporukan kanssa vastatusten. Yleensä tyttölapsille tehtiin se kauhein rikos koko muun suvun edessä ja jälkeenpäin usein vietiin talleihin, pilttuisiin, ylisille jatkuvan hyväksikäytön alaisiksi, viskattiin ojaan tai hävitettiin muulla tavalla."

"Kuka tämän kaiken jälkeen vielä kehtaa sanoa, ettei Suomen kansa olisi velkaa romaneille ihmisarvoisen kohtelun. Nämä pakolaisromanit ovat samassa tilassa kuin me Suomen romanit olimme meidän saapuessamme Suomeen n.500 vuotta sitten. Mikään ei ole muuttunut näköjään. Suomalaiset ovat alkeellista ja julmaa kansaa. Heidän rodulliset piirteensä kertovat kaiken oleellisen. Ruotsalaiset ovat täysin erilaista geeniperimää. Ei ihme, että jokaisen romanin mielessä Ruotsi on vielä tänäänkin maa, minne pääsee turvaan tarpeen tullen. Ymmärrän sen hyvin, oikein hyvin."

Näin siis Taisto Hedman vuosi sitten. Olin järkyttynyt ja suruissani lukemani jälkeen – ja olen edelleen. Haluanko minäkin jälkipolvien muistavan minut ja maanmieheni tällaisena?

Barbaarisena, ulmana, ylimielisenä. Itsekkäänä, itsekeskeisenä moukkana.

Hyi olkoon.

Olen lukenut viime aikoina eräästä provosoivasta verkkolehdestä, kuinka Suomen somaliväestöä on vaadittu pyytämään anteeksi eräiden heidän maanmiesten teoista suomalaista kantaväestöä kohtaan.

Minä itse toimin tässä nyt aloitteentekijänä ja pyydän nyt ensin Suomen romaniväestöltä anteeksi niitä julmuuksia, mitä maanmieheni ovat vuosisatojen saatossa teitä kohtaan suunnanneet.

Pyydän syvästi anteeksi.

Samalla haluan kiittää niistä ilon hetkistä ja kyynelistä, joita olen kokenut muun muassa Remu Aaltosen ja Hortto Kaalon musiikin parissa sekä Amadeus Lundbergin seurassa.

Viimeksi mainittua haastattelin 17. lokakuuta 2013 Turun Auraviihteen tiloissa Turkulainen-lehteen. Kun juttutuokiomme oli päättynyt, Lundberg halasi minua.

Se tuntui hyvältä. Ehkä se oli vain hänen luontainen tapansa kohdata ihminen – tai sitten reflektio kahden tasavertaisen ihmisen inhimillisestä kohtaamisesta.

Jostakin syystä tämä kirjoittamani ja ajattelemani sai pohtimaan muinaishistoriaani suomalaisen ja ruotsalaisen metallimusiikin parissa.

Ruotsalainen doom metal -yhtye Candlemass julkaisi 1987 kakkosalbuminsa nimeltä Nightfall. Tuon hienon LP-levyn A-puolen viimeinen laulu on sävellys nimeltä Samarithan.

Tämä Leif Edlingin säveltämä ja sanoittama laulu kertoo tarinaa rääsyissä kulkevasta kerjäläisestä, jota säälivä satunnainen ohikulkija tarjoaa vieraanvaraisuutta, pedin ja paljon ruokaa. Kerjäläinen kertoo, ettei voi koskaan korvata saamaansa vieraanvaraisuutta, mutta taivas kyllä korvaa. Näin myös tapahtuu.

Jyväskylän suuri mies, laulaja-lauluntekijä ja erityisopettaja Timo Rautiainen teki tästä hienosta kappaleesta oman versionsa Samarialainen vuonna 2004.

Tuossa Jarkko Martikaisen käännöksessä kappaleen sanoma on tosin käännetty päälaelleen.

"Kauan sitten tai kauemmin
kerjäläisen tapasin
kuin koira apua anoi
silloin nousi mieleeni
yltäkylläinen kotini

hyvä puoli minussa sanoi:
"vaikka jakaisit kaikkesi,
päästäisit hänet pöytääsi,
silti sinulle kylliksi jää"

muistan viime sanansa:
"en voi mitään korvata,
mutta taivas kaiken hyvittää"

niin paikalta pakenin
rakkaitten luo
en kerjäläisiä sentään
kotiini tuo

ja onneni käsitin
näin miettien:
"laupias olen vaan en
samarialainen"

monta vuotta myöhemmin
kuolinvuoteella makasin,
kun kolme enkeliä näin

uskoin: vievät taivaisiin
minut sinne johdettiin,
missä kaikki kääntyy nurinpäin

kuin koira nyt vaellan
helvetissäin,
pimeästä kuljen
pimeään päin

ja kiemurtaa käärmeet
kuiskuttaen:
"sinä et ole mikään
samarialainen"

Tätä lukiessa muistuvat mieleen Taisto Hedmanin hyytävät sanat:

– Ei ihme, että jokaisen romanin mielessä Ruotsi on vielä tänäänkin maa, minne pääsee turvaan tarpeen tullen. Ymmärrän sen hyvin, oikein hyvin.

Sunnuntaina 6. elokuuta 2006 Juhani Merimaan johtamassa Vantaan Ankkarockissa esiintyi tuon suomennoksen esittäneen Timo Rautiaisen lisäksi muun muassa yhdysvaltalainen teollisuusmetallilegenda Ministry.

Tuona iltana sain tekemäni Ministry-haastattelun yhteydessä tutustua elämäni ensimmäisen ja ainoan kerran Ministryn brittiläissyntyiseen basistiin Paul Raveniin.

Raven, joka oli syntynyt Wolverhamptonissa 16. tammikuuta 1961 oli ennen Ministryä luonut uraa muun muassa sellaisissa tunnetummissa ja tuntemattomammissa yhtyeissä kuten Killing Joke, Prong, Godflesh, Society 1, Pigface ja Treponem Pal.

Pitkin päivää kestäneen kaljottelun ja festaroinnin myötä istahdan hieman voipuneena Ravenin eteen aurinkolasit silmillä suorittamaan työtäni.

Raven nojautuu eteenpäin, nostaa aurinkolasejani ja poraa katseensa minuun.

Tunnen hänen lukevan silmäni, mieleni ja ajatukseni läpikotaisin tuon reilun sekunnin aikana. Lopulta hän nyökkää.

– No niin, jatketaan, hän murahtaa.

Puolta tuntia myöhemmin kättelemme. Hänen viimeiset sanansa minulle ovat:

– Jos ikinä tarvitset yösijaa Yhdysvalloissa käydessäsi, olet aina tervetullut niin pitkäksi aikaa kuin haluat.

Ravenin tarjoamalle yösijalle ei koskaan tullut käyttöä, sillä hän menehtyi reilut vuotta myöhemmin sydänkohtaukseen Sveitsissä levyttäessään 20. lokakuuta 2007, vain 46-vuotaana.

Myöhemmin saan selville, että saamani kutsu ei ollut mitenkään uniikki. Tämä oli vain Paul Ravenin tapa kohdella kohtaamiaan ihmisiä.

Vieraanvaraisesti. Kunnioittavasti. Inhimillisesti. Sympaattisesti. Herttaisesti. Valloittavasti. Rakastavasti.

Sellainen hän oli, Paul Raven.

Vaikka hän ei enää elä keskuudessamme, leijuu hänen henkensä yllämme. Niin montaa ihmistä hän kosketti.

Tuon yksittäisen lyhyen kohtaamisen myötä olen pohtinut, etten halua enää olla itsekäs mulkku. Maailma olisi paljon parempi ja mukavampi paikka, jos mahdollisimman moni meistä olisi kuin Paul Raven.

Inhimillinen ihminen, joka kohtaa toisen ihmisen inhimillisesti – rodusta, väristä, ammatista, asemasta, varakkuudesta, seksuaalisesta suuntautumisesta ja sukupuolesta riippumatta.

Kristillisesti.

Miksi minä kirjoitan mustalaisuudesta ja kristillisyydestä juuri nyt, saattaa joku kysyä.

Ehkä tämä on vain jatkoa kaikille niille neljälle tekstille, jotka olen neljän viime päivän aikana 18.-21. huhtikuuta 2015 tänne Iltamakasiinin sivuille kirjoittanut.

Maassa on vaihtunut eduskunta. Moni läheinen tuntuu pelkäävän muutosta. Lestadiolainen Juha Sipilä ja katolilainen Timo Soini pelottavat.

Itse en ole lainkaan huolissani.

Miksi olisin?

Niin Sipilällä kuin Soinilla on vahva kristillinen sanoma. Niin oli Paul Ravenillakin.

Se on rakkauden sanoma. Se on inhimillisyyden sanoma. Se on oikeudenmukaisuuden sanoma.

Se ei ole itsekkään mammonan ja ahneuden sanoma. Siis sen, joka vei koko läntisen maailman ihmeelliseen talouskurimukseen 2007-2008 amerikkalaisten investointipankkiirien pohjattoman ahneuden myötä.

Sen, joka heitti lukemattomat ihmiset ulos kodeistaan näiden hankittua hyvässä uskossa halvalla lainarahalla kodit itselleen.

Siinä ei kyllä ollut inhimillisyyttä, rakkautta ja oikeudenmukaisuutta pätkääkään.

Pari viikkoa sitten koin ihmeen. Minä, joka olen paasannut metallimusiikin alennustilasta vaikka kuinka pitkään.

Työssäni Turkulainen-lehden musiikkitoimittajana törmäsin mystiseen nimeen, joka olisi tulossa ylihuomenna, perjantaina 24. huhtikuuta 2015 tänne Turkuun keikalle.

Romanialainen Negură Bunget. Mikä ihme tämä nyt sitten on oikein olevinaan?

Paljastuu, että Negură Bunget on Romanian synkistä saloista ponnistava romanialainen mustalaismetalliyhtye, joka on perustettu Transylvanian synkissä metsissä 1994.

Laitan jännittyneenä yhtyeen musiikkia soimaan. Olen syvästi vaikuttunut. Tämähän kuulostaa ihan Hortto Kaalon sekä Bathoryn ja Venomin risteytykseltä!

Siispä hattu pois päästä ja kolehti sisään.

Muutamaa tuntia myöhemmin reilut viisikymppiä köyhempi, mutta moninkertaisesti onnellisempi ja rikkaampi.

Olen seurannut Negură Bungetin takkuista taivalta Transylvanian siimeksestä tänne suomalaisen yltäkylläisyyden äärelle Facebookin avulla suurella lämmöllä ja intohimolla.

Siellä ovat autot hajonneet, siellä on sairasteltu – silti laulu ja soitto on raikunut ja jatkunut.

Siellä on vietetty aitoa ja rehellistä mustalaiselämää vuonna 2015.

Kun nyt Negură Bunget saapuu huomenna Suomeen neljän päivän kiertueelle Hämeenlinnaan, Turkuun, Tampereelle ja Helsinkiin, älkäämme kääntäkö heille selkäämme.

Älkäämme kohdelko heitä kuin esi-isämme joskus muinoin ja mihin mekin vielä tänä päivänäkin syyllistymme – eli epäinhimillisesti, tunneköyhästi, kylmästi ja syrjivästi – vaan muistakaamme Paul Ravenin rakkauden sanoma.

Toivottakaamme heidät avosylin vastaan, olkaamme heille reiluja ja kilttejä, antakaamme heille mahdollisuus näyttää, mitä mustalaisuus kauneimmillaan on.

Aitoa. Vilpitöntä. Rehellistä. Suoraa. Sydämellistä. Rikasta. Tunteellista. Puhdasta. Rakkautta.

Itse olen nähnyt myös sen, mitä mustalaisuus voi pahimmillaan olla, kun pieni mustalaispoika nimeltä Manne-Henkka ryösti arviolta 14-vuotiaalta Nalle Östermanilta Helsingin Ateneuminkujalla rikoskumppaniensa kanssa 20 markkaa taskustani.

Toisen kerran törmäsin samaan nuorukaiseen Kontulan ostoskeskuksen metroasemalla, missä samainen Hentry "Manne-Henkka" Nyman yritti potkaista minua kääntöpotkulla päähän.

Sain väistettyä.

Vuodet vieri ja kukin meni menojaan omia latujaan.

Eräänä päivänä sain kuulla, että kyseinen Manne-Henkka olisi amfetamiinipäissään hypännyt parvekkeelta ja neliraajahalvaantunut.

Muistelkaamme laupeaa samarialaista.

Tämä kaikki tulvahti mieleen nyt, kun tätä kirjoitin. Mitä niin pahaa maanmieheni ovat pienelle Henry-pojalle tehneet, jotta hän on halunnut kostaa minulle ja meille niin verisesti?

Velat on anteeksi annettu: hän todennäköisesti tarvitsi sitä parikymppistä enemmän kuin minä.

Haluanko olla kuin Manne-Henkka ja potkia vieraan maan kansalaista päähän hänen kääntäessään anovan katseensa kohti minua?

Vai haluanko olla kuin Paul Raven, joka sydämellisesti toivotti vieraan maan kansalaisen kotiinsa rapakon taakse vieraakseen milloin tahansa?

Kohdelkaamme vieraitamme inhimillisesti ja kunnioittavasti, niin ehkä hekin oppivat jonakin kauniina kunnioittamaan meitä inhimillisesti, kunnioittavasti ja rakastavasti.

Negură Bunget Suomessa keikalla seuraavasti:
To 23.4.2015 – Hämeenlinna (FI) – Suistoklubi
Pe 24.4.2015 – Turku (FI) – Rokbar
La 25.4.2015 – Tampere (FI) – Dog's Home
Su 26.4.2015 – Helsinki (FI) – Lepakkomies

 

Written by:

Nalle Österman

Ota yhteyttä

Helsingin Uutiset - puheenaiheet

Iltamakasiini Twitterissa