Arvio: Sepi Kumpulainen ansaitsisi Nobelin rauhanpalkinnon elämäntyöstään

Kalevankadun laulava talonmies Sepi Kumpulainen rakastaa tunnetusti ihania naisia julmetusti. Tässä otoksessa mies sai 25-vuotistaiteilijajuhlassaan rinnalleen Karkkipäivä-yhtyeen Johanna Storckin. Ansaitusti.

Janne Flinkkilä / Creat

KEIKALLA   Laulava talonmies vietti 25-vuotistaiteilijajuhlaansa Tavastialla sunnuntaina 18. joulukuuta 2016, missä kotimaan eturivin artistit todensivat Sepin laulujen moniulotteisuuden.

Dynaaminen helsinkiläinen kulttuuri- ja taiteilijakollektiivi Creat teki hiljattain näkökulmasta riippuen pienen ja vaatimattoman tai suureellisen ja merkittävän kulttuurityön.

Sunnuntaina 18. joulukuuta 2016 tämä outo ja rämäpäinen säätäjäjoukkio järjesti nimittäin komeat juhlat jo 25 vuotta kotimaisessa musiikkibisneksessä urakoineen Sepi Kumpulaisen iloksi ja kunniaksi Suomen ikonisimpaan rockpyhättöön eli Tavastia-klubille.

Tälle 15. heinäkuuta 1970 syntyneelle jässikälle, joka jo parikymppisenä sai suuren läpimurtonsa 1991 julkaistulla ensimmäisella ep-levyllään Armotonta menoa.

Tämän suuren miehen pienet ja minimalistiset laulut alkoivat nopeasti elää omaa elämäänsä ja kuljettaa laulaja-lauluntekijän muun muassa televisio-ohjelmiin sekä Helsingin Kaivopuiston kansanjuhlaan noin 30 000 ihmisen ihmeteltäväksi kitaransa kanssa.

Ja kyllähän kappaleita kuten Mä oon mahtava mies, Hirviö tuli mua vastaan, Armotonta menoa, Railakas ilta Venetsiassa ja Juuresliha on terveellistä syötävää kelpaa rallatella ja lallatella vielä tänänkin päivänä.

Saavun aikataulusyistä paikalle vasta, kun mainio Mara Balls yhtyeineen louhii lavalla rujoa möyrintäänsä. Siten joudun pahoittelemaan Sepi Kumpulainen Duon, Tommi Liimatan, Jaakko Laitisen & Väärän PIN-koodin ja Tiisun missaamista.

Parempi kuitenkin juhlia Sepiä myöhään kuin ei ollenkaan.

Balls ja kumppanit tulkitsevat Mä oon mahtava mies -rallia mukavasti jumittavana ja jyräävänä stoner-versiona. Jo tässä kohtaa on aistittavissa ainutlaatuisen illan synnyttämä puhdistava ja elävöittävä henki.

Vaikka paikalla on vain reilut sata henkeä, voi tilaisuuden tunnelmaa kuvailla hartaaksi, jopa hengelliseksi. Siten sunnuntai on mitä soveliain juhlapäivä illan sankarille. Halleluja!

Tässä kohtaa Sepi päivystää paitakojun luona jakamassa nimikirjoituksia. Uunituoreet Sepi-paidat näyttävät käyvän hyvin kaupaksi.

Jukka Nousiainen herkistelee traagisen alakuloisesti soittokumppaneittensa avittamana Jos näet tyttöni -sävelmän sellaiseen muotoon, etteivät kyyneleet ole kaukana. Nousiaisella onkin parhaimmillaan erityislaatuinen kyky loihtia uskottavat raamit etenkin hauraammalle tuotannolleen, kuten tänä ihmeellisenä iltana.

Radio Helsingistäkin tutun Johanna Storckin johtama Karkkipäivä, joka tarjoilee ensimmäisessä versioinnissaan Ultra Bra -henkistä kuorolaulantaa viihteellisesti, mutta runnoo ja rymistelee toisen kappaleensa punkvaikuttein. Vaikuttavaa!

Pekko Käppi yhtyeineen ja jouhikkoineen vie Sepin musiikin kansanmusiikin ja folkin alkulähteille, missä sillä näyttää ja tuntuu olevan oikein hyvä olla. Komeaa ja kuulasta soitantaa.

Tavastian baarin puolella pyörii myös yksi Suomen kaikkien aikojen kuuluisimmista ja puhutuimmista euroviisuedustajista eli Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeen laulusolisti Kari Aalto, joka on varta vasten ostanut pääsylipun näihin rientoihin.

Olen fanittanut Sepiä jo uransa alusta lähtien. Hienoa musiikkia ja hyviä lauluja, Aalto kehuu.

Kartsa ja Sepi löytävätkin hetken päästä toisensa baarin sohvilta leppoisan jutustelun merkeissä.

Kun Knucklebone Oscar bändeineen hyökkää lavalle, on Sepikin saapunut paitatiskin liepeiltä eturiviin kannustamaan tätä helsinkiläistä villimiestä. Villimies saakin yleisön hurmokseen esittämällä kärkeen Sepille säveltämänsä tribuuttilaulun, missä tarinan päähenkilö "Sepi K" pääsee yltäkylläisesti nauttimaan viskistä sekä juustohampurilaisista.

Ilmapiiri sähköistyy entisestään, kun kultainen raspikurkku Tommi Läntinen täydentää Oscarin vaikuttavaa miehistöä. Illan kunniaksi yksi Läntisen suurimmista ikivihreistä klassikoista muovautuu muotoon Minä ja Sepi, mikä näyttää tuovan useimmille katsojille mukavan hymynkaaren suupieleen.

Tässä vaiheessa Sepilläkin näyttää menojalkaa jo vipattavan.

Vielä hurjemmaksi meno yltyy, kun Läntinen, Oscar ja kumppanit runnovat ilmoille rajusti rokkaavan ja svengaavan tulkinnan Sepin tunnetuimmasta kappaleesta Armotonta menoa. Tässä sitä menoa ja meininkiä tosiaankin on!

Jos joku kuvitteli illan kliimaksin olleen tässä, niin väärässäpä oli. DJ Proteus eli Harri Andersson loihtii Sepin hittejä niin hurjaksi teollisuusmeteliksi pääministeri Juha Sipilältä lainattuja sämplejä myöten, että siinä iloittelussa Proteuksen musta Ministry-paita vaihtuu kuin varkain Sepin uuteen valkoiseen nuttuun.

Kun illan artistit lopulta kerääntyvät estradille esittämään Sepin johdolla raikkaasti ja letkeästi rullaavan reggae-version Armottomasta menosta, alkaa ilta lähentyä väistämätöntä loppuuaan.

Ei kuitenkaan ennen kuin Sepi on tehnyt lavalla noin kymmenen sentin korkuisen hypyn ilmaan. Varsin mitätön suoritus esimerkiksi Michael Monroen rinnalla, mutta sitäkin merkittävämpi symbolisesti. Vai milloin olet itse nähnyt Sepin hyppäämässä 10 senttiä ilmaan?

Sanopa se siinäpä se.

Sepin naivistiset ja dadaistiset laulut ovat jälleen ajankohtaisempia kuin pitkään aikaan. Tätä kirjoittaessani olemme juuri saaneet kuulla Berliinin, Ankaran ja Zürichin murhenäytelmistä.

Ne tuntuvat heijastavan yhteiskunnan kahtijakautumista ja peilaavat eräänlaista epävarmuuden aikaa, missä toivonsa parempaan huomiseen menettäneet ihmiset ovat purkaneet epätoivonsa väkivaltaisiin kostotoimiin.

Ei voi välttyä ajatukselta, että jos nämäkin väkivallantekijät olisivat kuulleet ja kuunnelleet enemmän Sepi Kumpulaisen musiikkia, niin kenties nämäkin veriteot olisivat jääneet näkemättä ja tekemättä.

Niin harras ja hengellinen tunnelma Tavastian katon alla tänäkin pyhänä päivänä nimittäin on.

Vaikka Sepi Kumpulainen tarjoilee musiikissaan välillä ankaraakin ja synkkää yhteiskuntakritiikkiä, pitää miehen duurivoittoinen musisointi sisällään lupauksen paremmasta, valoisammasta ja kauniimmasta huomisesta.

Ja jos ei muuten, niin Sepin dadaistisen ja lakonisen ilmaisun kautta, joka eskapisminomaisesti tarjoaa leppoisan keinon katsoa maailmaa hieman viattomammin, idealistisemmin ja vapautuneemmin.

Sillä eihän maailma voi olla läpeensä paha, jos meillä on kerran Sepi Kumpulaisen kaltaisia artisteja tarjoamassa toivoa ja valoa tähän synkkään ja pimeään aikaan.

Omalla minimalistisella tavallaan Sepin lempeät ja herkät laulut ovat varmasti edistäneet enemmän maailmanrauhaa kuin vaikkapa Barack Obaman tai Martti Ahtisaaren toimet.

Siten olisi suotavaa ja jopa oikeudenmukaista, että Sepi Kumpulaisellekin myönnettäisiin Nobel-palkinto hänen mittavasta työstään viattomamman, kauniimman, lämpimämmän ja rakastavamman maailman luomiseksi eteemme.

Artistina Sepi Kumpulainen on harvinaislaatuinen jalokivi, jonka lahjakkuutta ja ainutlaatuisuutta saimme upean tilaisuuden kunnioittaa kotimaisten eturivin artistien upeiden tulkintojen kautta, jotka rakastavasti ja arvostavasti loihtivat esiin Sepin musiikin moniulotteisuuden.

Kyynikoille ei näissä kemuissa ollut sijaa.

Loistavasta Thee Ultra Bimboos -yhtyeestä muistettava kitaristi Maria Laiho saapuu kunnioittamaan tilaisuutta läsnäolollaan vasta, kun illan viimeiset nuotit ovat lavalta kajahtaneet ilmoille.

Olin bänditreeneissä, ne vähän venyi, nainen harmittelee ikävät uutiset kuultuaan. – Meikäläinen vaikuttaa siinä laulajana ja Barbe-Q Barbiesin kitaristi Kaisa Karjalainen soittaa viulua. Nimeä meillä ei vielä ole, mutta jotain äänitettä olisi tarkoitus pian tehdä.

Lohdutukseksi Maria saa Sepiltä sentään nimmaroidun keikkajulisteen ja vienon hymyn kaupan päälle. Ja tällöin hetken aikaa Marian yllä leijunut alakuloinen suru vaihtuu kuin taikaiskusta säkenöivään iloon ja onneen.

Kyllä, niin mahtava ihmemies on Sepi Kumpulainen.

Written by:

Nalle Österman

Ota yhteyttä

Helsingin Uutiset - puheenaiheet

Iltamakasiini Twitterissa