Muokkaa

Persoonaa peliin

Milloin viimeksi mietit, mitä muut ajattelevat sinusta? Normeihin mahtuminen ja persoonattomuuden puuttuminen tuntuvan olevan ainoa tapa elää ja ennenkaikkea menestyä elämässä. Neutraali olemus sekä keskiluokkainen elämäntapa perhekokoa ja ystäväpiiriä myöten ovat mittareita, joilla meidän arvomme tässä yhteiskunnassa punnitaan. Emme enää uskalla unelmoida muusta, kuin kesälomareissusta tai korkeintaan kohtuuhintaisesta autosta. Lainatakseni lyhyesti taannoin kirjoittamaani tekstiä voisinkin todeta meidän olevan kuin muurahaisia. Raadamme päivästä toiseen kerätäksemme olohuoneen sisustuksen Ikean Tarja-sarjaa vain huomataksemme seuraavan mainoslehtisen hehkuttavan uutta Marja-sarjaa, jolloin potkaistuu nurin kasaamamme komea keko silmänräpäyksessä. Elämmekö kroonistuneessa kollektiivisessa psykoosissa kuvitelminemme?
 

Elin lapsuuteni ja nuoruuteni ajassa, jolloin vastattiin lankapuhelimeen sekä käveltiin kilometreja kysymään kaveria kylään. Trumpettihousut ja pipoista roikkuvat keinokarvahännät olivat ikäluokkaani yhdistäviä tekijöitä. Vielä 2000-luvulla yksilöllisyys sai näkyä vielä suurina eroina pukeutumisessa ,musiikkimaussa ja käyttäytymisenä ryhmässä. Persoonat erottuivat etenkin ylä-asteella yhden keppostellessa ruokalassa ja toisen kirjoittaessa esseen Stalinista kysyttäessä Ruotsin kuninkaallista. Kolmas puolestaan kirjoitteli rakkaudenjulistuksia luokkatoverille tussilla koulun seiniin. Noina aikoina pelasimme ja pärjäsimme persoonina. Kenestäkään edellämainitusta, aikani raivokkaasta risujemmaajasta ei tullut yhteiskuntamme heikointa lenkkiä. Uskon sen johtuvan kiusaamiskulttuurin vasta olleen kehittymässä nykyiseen kiehumispisteeseen.  

 

Mikä persoonissa pelottaa ja kiinnostaa? Kouluissa ja työpaikoillakin tuntuu olevan ainakin yksi kiintiösilmätikku; se räkä hienon rouvan poskella, tikku jalkapohjassa tai kenkä kivessä. Hiemankin poikkeava tapa elehtiä, puhua tai vaikkapa liikkua riittää tirskahteluihin ja halveksumisen osoituksiin  tekosyyksi ihmisille, jotka ovat toisten orjiksi alistuneita, leipää ja sirkushuveja kaipaavia ja persoonan puutteesta sairastuneita - elämäänsä iltaisin itkeviä Anneleita ja Penoja. Persoonat kiinnittävätkin usein mieleltään harmaiden huomion niinkin intensiivisesti, että työkaveruutta tai naapuruutta alkaa hallitsemaan pakkomielteinen persoonan peesailu ja päivittely, joka käy jo kokopäivätyöstä. Usein persoonansa kadottaneille tämä käy itselleen niin raskaaksi, että väriläiskä on saatava pois silmistä, mielellään ”päiviltä”.  


Monille riittää taivasteltavaksi jopa  julkisuuden henkilön asuvalinta Emmagaalaan tai muutaman maatuvan risun jemmaaminen. Saamme jatkuvasti naureskella yhä uusimmille nettihiteille jonkun sanoessa tai tehdessä jotain, mitä emme itse haluaisi, pystyisi tai osaisi tekopyhästä paheksunnasta puhumattakaan. Keinotekoista sivistysyhteiskuntaa jaksaa edelleen naurattaa toisten maidon läikkyminen lattialle. Onhan vahingonilo paras ilo. Ennen isoa itkua.

Anniina Koivisto

Kirjoittaja on äiti, sairaanhoitaja, pöytälaatikkorunoilija ja -kirjailija.
Työskentelee yritysmaailmassa.