Österman: Suomalainen indierock on kuolettavaa ulinaa

H2Ö järjestetään jälleen Ruissalon telakka-alueella.

Salla Keskinen

Iltamakasiinin viihdetoimittaja Nalle Österman kävi pokkaamassa "Keskustelu jatkuu" -palkinnon vuoden 2015 Femmagaalassa Helsingissä 30. tammikuuta.

Anita Hartikainen

Helsingin Suvilahdessa vuodesta 2004 järjestetty Flow Festival on kasvanut Suomen suurimmaksi hipsteritapahtumaksi.

Flow Festival

Koomikko Aku Hirviniemen esittämä Kingi-laulukilpailun meikkitaiteilija Jorma Sterling on suorassa televisiolähetyksessä uhonnut esiintyvänsä ensi kesän Flow-festivaaleilla.

MTV3

BLOGI   Useimpien suomalaisten indieartistien kannattaisi noudattaa koomikko Aku Hirviniemen näyttelemää huippustylisti Jorma Sterlingin neuvoa.

Miksi ihminen kuuntelee musiikkia? Luultavasti oman elämänlaadun parantamiseksi. Miksi ihminen tekee musiikkia? Useimmiten ilmaistaakseen itseään ja tuottaakseen iloa itselleen sekä toivottavasti myös kuulijalle.

Tällaisia kysymyksiä heräsi tänä aamuna, kun päätin tutustua ylistettyyn suomalaiseen indierockiin. "Mutta miksi ihmeessä", saattaa joku kysyä.

Tietysti siksi, että löytäisin jotakin uutta kuunneltavaa ja kehuttavaa tälle sivustolle, arvon lukijat.

Musiikkitoimittajan ja levyarvostelijan rooli musiikin kuluttajana on ongelmallinen viimeistään siinä vaiheessa, kun työnantajat ja levy-yhtiöt toimittavat sinulle äänitteitä kuunneltavaksi ja arvosteltavaksi. Tällaisessa tilanteessa voi yhtäkkiä huomata joutuvansa kuuntelemaan äänisaastetta, joka saa voimaan pahoin.

Eikä siinä vielä kaikki, sillä levyarvostelijana saat kaupan päälle vielä artistien sekä fanien vihat. Mikä on kovin piinallista silloin, jos ei omaa masokistisia taipumuksia  varsinkin, jos työstä ei makseta edes rahallista korvausta.

(Toki kunnon masokistihan vain nauttii nöyryyttämisestään etenkin silloin, jos saa kirjoituspalkkiokseen ainoastaan umpisurkean äänilevyn.)

Tällöin yksi tapa parantaa omaa elämänlaatuaan on jättää kirjoittamatta ne levyarvostelut, olla kuuntelematta uutta musiikkia ja vain tyytyä vanhoin hyviksi havaittuihin äänitteisiin.

Pidemmän päälle sekin käy hieman tylsäksi.

Hopeajärvi. 11 sekuntia.

Otettuani vuodenvaihteessa Iltamakasiinin viihde- ja musiikkitoimittajan pestin vastaan päätin ryhtyä pitkästä aikaa kuuntelemaan ja arvostelemaan uusia äänilevyjä.

Tiedättekö, sellaisia pieniä pyöreitä esineitä, jotka laitetaan levylautaselle ja paria nappia painamalla ne alkavat soittaa musiikkia?

Ai ette tiedä vai? Niin, nykyäänhän näitä äänilevyjä taidetaan kutsua Spotifyksi, Youtubeksi ja Itunesiksi.

Aloin tuudittautua harhaiseen kuvitelmaan kuuntelemalla levyjä, joista en keksinyt juurikaan pahaa sanottavaa. CMX – 10/10. Mokoma  9½/10. Melrose  8/10. Neljä Ruusua  8-/10.

Tänään maailmani romuttui.

Kenties oli jo aikakin.

Tähän antoi kimmokkeen Levykauppa Äx -ketjun uusia ja tulevia kotimaisia julkaisuja esittelevä verkkosivu.

Huomioni kiinnittyi Hopeajärvi-nimisen yhtyeen kuvaukseen, jossa kerrottiin seuraavaa: "Hopeajärven esikoisalbumi on äärimmäisen intensiivistä mutta herkkää, mielipuolista ja pitelemättömän meluisaa rockmusiikkia. Tämän kaiken päälle julistetaan kirkuen, voihkitaan ja sadatellaan kurittomalla äidinkielellä."

Hmmm, eikös tämä ole näitä helsinkiläisen Rumba-musiikkilehden hehkuttamia artisteja?

Intoa puhkuen avaan ruotsalaisen Spotify-musiikkiohjelman 9,95 euroa kuukaudessa maksavan Premium-verkkoversion, laitan Hopeajärvi-yhtyeen viime perjantaina 20. helmikuuta 2015 julkaistun debyyttialbumin soimaan ja otan mukavan asennon työtuolillani.

Kun avausraita Älä saatana lähtee käyntiin, olen tipahtaa tuoliltani. HERRANJUMALA, MITÄ IHMEEN SOOPAA TÄMÄ OIKEIN ON!?!

Kulmikasta kitarariffiä säestää kastroidulta piipittäjältä kuulostava kastroitu piipittäjä, jonka parhaat hetket miehen laulutulkinnoissa koetaan silloin, kun mies - anteeksi, "mies" - vetää henkeä.

Kulmikasta kitarariffiä säestää kastroidulta piipittäjältä kuulostava kastroitu piipittäjä, jonka parhaat hetket miehen laulutulkinnoissa koetaan silloin, kun mies  anteeksi, "mies"  vetää henkeä.

11 sekunnin jälkeen olen kuullut tarpeeksi.

Jos olisin kuunnellut tätä fyysisenä äänilevynä, olisin heittänyt sen ikkunasta ulos.

Gim Kordon. 27 sekuntia.

Nyt kuulen jonkun siellä näyttöpäätteen takana puhisevan ja tuhisevan, että "kyllähän nyt levykriitikon pitäisi kuunnella levy alusta loppuun jotta tietäisi, mistä siinä on oikein kysymys."

Vaan kun ei pidä. Ei todellakaan. Miksi kärsiä yhtään pidempään, jos ja kun 11 sekuntia riittää kertomaan bändin olevan täyttä paskaa?

Ei kannata.

Kun helsinkiläinen hard rock -jyrä Havana Black lähti rapakon taakse luomaan kansainvälistä uraa 1980-luvun lopulla, toimi tuon toimenpiteen takapiruna amerikkalainen manageri Alan Niven. Härski ja limainen pelimies, jonka kerrotaan aikoinaan sujauttaneen salaa ekstaasia Havana Blackin solistin Hannu Leidenin juomalasiin, jotta Leiden olisi vastaanottavaisempi managerinsa lähtentelylle.

Sekin tarina kerrottakoon yksityiskohtaisemmin Leidenin muistelmissa.

Havana Blackin lisäksi tämän managerin talliin kuuluivat sellaiset yhtyeet kuin Guns N'Roses ja Great White, ehkä olette kuulleet niistä. Ainakin toisesta.

Joka tapauksessa tämän Nivenin tapoihin kuului kaivaa muovikassistaan erilaisia äänitteitä sporttiautonsa kasettisoittimeen matkalla kotoa toimistolleen.

Los Angelesin freewayn tienpenkoista löytyy edelleen epämääräistä muovijätettä tuhansien kasettien muodossa, jotka lensivät Nivenin urheiluauton ikkunasta tienposkeen vain muutaman sekunnin jälkeen, jos ja kun artistien musiikillinen viesti ei miellyttänyt.

Havana Blackin kasettia Niven pyöritteli puolisen vuotta, kunnes hän oli tehnyt päätöksensä – nämä suomalaiset rokkarit on saatava Amerikkaan.

Hopeajärven kasettia ei Niven olisi kestänyt edes 11 sekuntia.

Cats Of Transnistria. 34 sekuntia.

Spotify on sellainen ohjelma, että se suosittelee samankaltaista musiikkia kun äsken kuuntelemasi artisti.

Niin tyhmiä ruotsalaiset ohjelmoijat ovat, että he automaattisesti kuvittelevat minun haluavan jatkossakin kuuntelevan paskaa suomalaista indierockia, jos olen tilapäisestä mielenhäiriöstä johtuen sellaista erehtynyt kuuntelemaan.

Niin tyhmiä ruotsalaiset ohjelmoijat ovat, että he automaattisesti kuvittelevat minun haluavan jatkossakin kuuntelevan paskaa suomalaista indierockia, jos olen tilapäisestä mielenhäiriöstä johtuen sellaista erehtynyt kuuntelemaan.

Gim Kordon. Teksti-TV 666. Riitaoja. Uhrijuhla. Särkyneet. Räjäyttäjät. Kap Kap.

Nämä kaikki artisteja, joita ruotsalaiset suosittelevat minulle siksi, koska kuuntelin 11 sekuntia helsinkiläistä Hopeajärvi-yhtyettä.

Klikkaan listan ensimmäistä yhtyettä Gim Kordonia, soittaahan siinä tuttu kaveri rumpuja, Kreikan lahja kalliolaiselle suomirockille ja myös Disgracen sekä The Monday Boxin kitaristina tunnettu Alexandros Karoutsos.

Törmäsin viimeksi tähän eksoottiseen komistukseen vajaa kuukausi sitten Helsingin Loose-yökerhossa perjantaina 30. tammikuuta 2015, kun olin ensin käynyt pokkaamassa "Keskustelu jatkuu" -palkinnon mediapersoona Wallu Valpion johtamasta, Virgin Oil -yökerhossa järjestystä Femmagaalasta.

 Me oltiin ehdolla Tulokas-Femmassa, mutta sen voitti joku vitun Jukka Nousiainen, saatana. Vaikka meidän se olisi kuulunut voittaa, ovat Karoutsosin kuuluisat viimeiset sanat, ennen kuin mies rientää baaritiskille happamana.

Koska Jukka Nousiaisen Huonoa seuraa -albumi oli omissa kirjoissani vuoden 2014 kovin kotimainen äänilevy, olen erittäin innoissani. Jos kerran Gim Kordon on vielä kovempi kuin Nousiainen, kuinka mielettömän hyvä Gim Kordon sitten onkaan!?!

27 sekunnin jälkeen olen kuullut tarpeeksi.

HERRANJUMALA, MITÄ IHMEEN SOOPAA TÄMÄ OIKEIN ON!?! Ei ole helppoo on Gim Kordonin debyyttialbumin avausraidan nimi - vaan jo kappaleen nimessä on ensimmäinen virhe. Oikeasti kappaleen nimen kun pitäisi olla On todella helppoa levyttää ja tehdä paskaa musiikkia koska ei tarvitse kuin olla Radio Helsingin toimittaja ja laulaa tahallaan huonommin kuin osaakaan.

Tässä vaiheessa tajuan, miksi niin moni alan toimija valittaa surkeaa kohtaloaan.

Astrid Swan. 27 sekuntia.

Gim Kordonin laulaja-kitaristi on nimeltään Aleksi Pahkala, joka on tuttu samalta tontilta jo The Duplo -yhtyeestä. The Duplo oli yhtye, joka 1990- ja 2000-luvun taitteessa oli hetken aikaa suomalaisten mediapersoonien lemmikki, soittihan tässä hassutteluyhtyeessä rumpuja myös Moon TV:stä tuttu Wallu Valpio.

Valpio tajusi sentään lopettaa musiikkiuransa ajoissa (hänen urpoilujaan Shotgun Clubissa ei lasketa  toim. huom.), mutta Paskala  anteeksi, Pahkala  näemmä ei.

Pahkala tunnetaan myös edesmenneen Stupido Shop -levykaupan kauppiaana, joka joutui sulkemaan liikkeensä ovet kesäkuussa 2014, koska kauppa ei käynyt. Olkoonkin, että mies oli yrittänyt markkinoida myymiään levyjä Radio Helsingin DJ:nä.

Parhaiten Gim Kordonin Aleksi Pahkala tunnetaan kuitenkin alan piireissä sosiaalisen median ominaispiirteestään, jossa mies vetää itkupotkuraivareita ja herneitä nenään milloin mistäkin.

Parhaiten Pahkala tunnetaan kuitenkin sosiaalisen median ominaispiirteestään, jossa mies vetää itkupotkuraivareita ja herneitä nenään milloin mistäkin  oli kyseessä sitten hänen mielestään liian alhaisen arvosanan saanut levyarvostelu jostakin hänen kauppaamastaan äänitteestään, Radio Helsingin kuolemasta tai jostakin muusta yhtä tärkeästä.

Aikansa raivottuaan ja haukuttuaan kaikki väärämieliset tulipunaiseksi tomaatiksi muuttunut Pahkala haukkaa happea  ja poistaa raivomielisen statuksensa.

Jos nuo päivitykset olisi joku ehtinyt ajoissa ottaa talteen, olisi hän saanut koostettua niistä ihan hupaisan nettioppaan "Kuinka ei tule käyttäytyä verkossa".

Samana iltana kun kävin pokkaamassa palkintoni Virgin Oilin lavalta, järjesti Gim Kordonin levy-yhtiön Solitin brittiläislähtöinen pomo Nick Triani Hietaniemen Nosturi-klubille tukikonsertin pelastaakseen julkaisutoimintansa.

Sattumaako?

The New Tigers. 53 sekuntia.

On jotenkin perin huvittavaa ja kuvaavaa, että Suomessa 1998 lähtien asunut Triani järjestää tukikonsertin, kun on ensin julkaissut Gim Kordonin levyn.

27 sekuntia Gim Kordonia kuunneltuani en ihmettele, miksi Trianin yritys on konkurssikypsä.

En myöskään ihmettele sitä, miksi Radio Helsinki yrittää ylläpitää toimintaansa kansalaiskeräyksellä  eli yhteisörahoituksella.

En myöskään ihmettele, miksi suomalaisen indierockin äänitorvena tunnettu Rumba-lehti on kuoleman kielissä.

Soita huonoa musiikkia radiossa, kehu huonoa musiikkia lehdissä ja julkaise huonoa musiikkia äänilevyinä, niin ihmisiä ei kiinnosta.

Luo kiinnostavia ilmiöitä, niin kansa rientää hulluna levykauppoihin sekä stadioneille ja jäähalleihin juhlimaan.

Se on näin yksinkertaista.

Yhtään Solitia paremmin ei kuulemma mene tällä hetkellä myöskään Hopeajärven levyt julkaisseen Circle-yhtyeen nokkamiehen Jussi Lehtisalon pyörittämällä Ektro-levymerkillä.

Hevosmiesten tietotoimistosta kuulemieni aina yhtä luotettavien kertomusten mukaan syy on siinä, ettei hyväpalkkaisessa ammatissa työskentelevän Lehtisalon isä olisi enää halukas rahoittamaan Ektron toimintaa, koska levyt eivät enää edes tuota omiaan takaisin, vaan toiminta on muuttunut puhtaasti tappiolliseksi.

Hopeajärven levyä kuunnellessa ei ole vaikea ymmärtää miksi.

Them Bird Things. 44 sekuntia.

Facebookissa olen pyytänyt ystäviäni suosittelemaan minulle suomalaista "vitun paskaa hipsteri-indietä"  anteeksi, tarkoitan tietysti nuorta ja lupaavaa suomalaista indierockia.

Nihkeän alun jälkeen olen saanut tuohon ketjuun jo yli 50 kommenttia. Mutta sitä ennen siirtykäämme aikakoneella Spotify-verkkopalvelun avulla toviksi Helsingin Nosturiin, missä on juuri alkamassa Nick Trianin Soliti-yhtiön tukikonsertti.

Siellä meille esiintyvät muun muassa Black Twig, Gim Kor­don, Ghost Of Jack Nan­ce, Big Wa­ve Ri­ders, Oceans, Cats Of Trans­nist­ria, De­lay Trees, Ast­rid Swan, The New Ti­gers ja Black Li­zard!

Black Twig. 1 minuutti, 34 sekuntia.
Gim Kor­don. 27 sekuntia.
Ghost Of Jack Nance. 1 minuutti, 23 sekuntia.
Big Wave Riders. 1 minuutti, 42 sekuntia. 33 sekuntia. 1 minuutti, 35 sekuntia.
Oceans. 21 sekuntia.
Cats Of Transnistria. 45 sekuntia. 34 sekuntia. 
Delay Trees. 52 sekuntia. 2 minuuttia, 6 sekuntia.
Astrid Swan. 27 sekuntia.
The New Tigers. 53 sekuntia.
Black Lizard. 1 minuutti, 20 sekuntia.

Yhteenvetona Solitin tarjonnasta voisi sanoa, että suomalainen indierock pohjautuu heikkoihin laulajiin, ankeisiin kertosäkeisiin, vanhahtaviin soundeihin sekä brittiläisiltä esikuvilta matkittuihin kliseisiin maneereihin.

Yhteenvetona Solitin tarjonnasta voisi sanoa, että suomalainen indierock pohjautuu heikkoihin laulajiin, ankeisiin kertosäkeisiin, vanhahtaviin soundeihin sekä brittiläisiltä esikuvilta matkittuihin kliseisiin maneereihin.

Marginaalisessa elitismissä on se vaara, että kun pää on uponnut liian syvälle omaan perseeseen, on tällöin hankala nähdä ja kuulla, mitä ympärillä tapahtuu.

Vaikka Black Twig, Big Wave Riders ja Delay Trees saattavat saada jatkoaikaa muualta, niin lohduton totuus on, että kun tämä yhtiö kaatuu, ei sitä jää ikävä.

Ellei sitten ole Radio Helsingin ystäväpiiriin kuuluva asiakas tai kanavan tiskijukka.

Ville Leinonen. 57 sekuntia.

"Kyllähän jossain Amerikassa joku levymoguli ja manageri voi kuunnella noita kasetteja ja cd-levyjä muutaman sekunnin ja heitellä niitä jorpakkoon, mutta ei tuollainen tyyli kyllä suomalaiseen kulttuuriin sovi laisinkaan", kuulen jonkun Muusikoiden.Net -verkkosivuston aktiivikäyttäjän nyt huokailevan.

Väärin taas.

Muistuu mieleen se kiertue 1997, jolloin Babylon Whores-yhtye reissasi ympäri Eurooppaa. Tuolloin yhtyeen toisena kitaristina toimi Ewo Pohjola (os. Rytkönen) -niminen hemmo, joka siviilissä työskenteli helsinkiläisen Spinefarm-yhtiön kykyjenetsijänä.

Tuolle Euroopan-kiertueelle hemmo oli kantanut säkki- ja laatikkokaupalla demolevyjä ja -kasetteja, joita kansainvälisiä levytyssopimuksia kärkkyvät tulevaisuuden toivot olivat Spinelle lähettäneet.

Keski-Euroopan maanteiden tienpenkoista löytyy edelleen epämääräistä muovijätettä satojen demolevyjen ja -kasettien muodossa, jotka lensivät Babylon Whoresin keikkabussin ikkunasta tienposkeen vain muutaman sekunnin jälkeen, jos ja kun artistien musiikillinen viesti ei miellyttänyt.

 Raati oli nauhoille tyly: jos ei ensimmäiset kakskyt sekuntia vakuuttaneet, jostain kuului "paskaa". Nauha ulos ikkunasta ja seuraava nauha koneeseen. Aika vitusti niitä lensi Hollannin ja Saksan moottoriteille, Pohjola naureskeli Imperiumi-verkkosivuston ylläpitäjän Mape Ollilan kirjoittamassa ja Like Kustannuksen vuonna 2006 julkaisemassa Nightwish-historiikissa.

Tuolta retkeltä Pohjolan hyppysiin jäi vain yksi demo, joka läpäisi seulan ja jonka esittäjä oli kykyjenmetsästäjän mielestä levytyssopimuksen arvoinen.

Tuon esittäjän nimi oli Nightwish.

Ja nykyään Ewo Pohjola työskentelee yhtyeen managerina.

Sattumaako?

Pimeys. 24 sekuntia.

No mutta, palataan niihin saamiini Facebook-suosituksiin. Niitä varten olen tägännyt ketjuun suomalaisen musiikkilehdistön tärkeimmät indiegurut, jotka ovat Oskari Onninen (Helsingin Sanomat, Rumba, Nuorgam), Samuli Knuuti (Image, Rumba, Nuorgam) ja Niko Peltonen (Lapin Kansa, Rumba, Nuorgam). Hipstereiksikin joku on saattanut heitä kutsua.

Kaikkihan tietävät, miltä hipsterit näyttävät, eikö vain?

Hipsterismihän on siitä metka ilmiö, että yksikään hipsteriltä näyttävä ja hipsterin lailla käyttäytyvät henkilö ei koskaan kysyttäessä tunnustaudu hipsteriksi.

Hipsterismihän on siitä metka ilmiö, että yksikään hipsteriltä näyttävä ja hipsterin lailla käyttäytyvät henkilö ei koskaan kysyttäessä tunnustaudu hipsteriksi. Toisin kuin metallifanit, jotka häpeilemättä kantavat värejä ylpeänä, kieltävät hipsterit aina ja iankaikkisesti edustavansa hipsterismiä. Mitä pontevammin, sitä hipsterimmästä yksilöstä on kyse.

Vai oletteko joskus kuulleet jonkun kutsuvan itseään vilpittömästi ja rehellisesti hipsteriksi?



Suomalaisen hipsterismin musiikillisina äänitorvina ovat vuosikausia toimineet Helsingin Flow-festivaali sekä Turun Ilmiö- ja H2Ö-tapahtumat. Hipsterismin mediakenttää hallitsi pitkään vuosina 2011-2013 toiminut Nuorgam-verkkosivusto, joka kaatui arvatenkin siihen, että sivuston tekijät kyllästyivät kuuntelemaan näin huonoa musiikkia.

Ehkäpä tästäkin syystä Kotiteollisuuden äijien äijä ja metsuriseksuaali Jouni Hynynen päätti osallistua Facebook-keskusteluun päivittelemällä, onko hipstereitä enää edes olemassa.

Niin, onko niitä? Vai onko Hynynenkin hipsteri?

Suomalaisen musiikkimedian indieguruista ainoastaan Niko Peltonen uskaltaa osallistua keskusteluun, kun parivaljakko Knuuti-Onninen loistaa poissaolollaan. Mitäs minä kirjoitinkaan siitä hipsterismistä?

Nousevia suomalaisia indierokkareita nimettiin Facebook-ketjuuni toistakymmentä, joista seuraavat artistit ovat saaneet hengentuotteensa jopa ruotsalaisen Spotify-verkkopalvelun listoille!

Aivan mahtavaa!

NEØV. 48 sekuntia. Naisten ujellusta, nenä-ääninen honottaja ja heliseviä kitaroita. Ei jatkoon.

Constables. 4 minuuttia, 5 sekuntia. 1 minuutti, 27 sekuntia. Ensimmäinen järkevän kuuloinen bändi tähän mennessä, jolta saattaa jopa jaksaa kuunnella toisenkin biisin. Ekasta biisistä tulee vähän The Cult mieleen, mikä ei ole lainkaan paha asia. Toinen biisi kuulostaa jo enemmän muniinpuhaltelulta. Pidetään mielessä.

Ville Leinonen. 57 sekuntia. Niko Peltosen suosituksia. Liian söpöä, kaunista ja herkkää. Vain runotytöille.

Pekko Käppi & K:H:H:L. 2 minuuttia, 56 sekuntia. Mutta tämähän kuulostaa jo oikein hyvältä, Niko Peltosen suosituksia tämäkin. Kiitos Niko! Kansanmusiikkia, syvyyttä, ajattomuutta ja sielua. Tämähän aiheuttaa jo hyvinvointia! Harmi vain, että Spotifystä löytyy toistaiseksi vain yksi uusi biisi Piika Kaarin, mutta tämähän korjaantuu 13. maaliskuuta ilmestyvällä albumilla.

Them Bird Things. 44 sekuntia. On laulajia ja laulajattaria, jotka jakavat mielipiteitä. Salla Dayn nasaalia voihkimista ja hönkäilyä jaksan kuunnella 44 sekuntiin asti. Nikolle kiitos tästäkin!

Satellite Stories. 47 sekuntia.

Sitten tärähtää! Rumba-lehteä vuosina 2006-2011 päätoimittanut ja viime vuonna ansiokkaan Kingston Wall -yhtyeen historiikin julkaissut Viljami Puustinen päättää avata sanaisen arkkunsa  pyytämättä ja täytenä yllätyksenä.

Aivan mahtavaa!

Suomalainen indierock saa kotimaista ja kansainvälistä näkyvyyttä pitkälti tukiaisten ansiosta, joita näille artisteille jakelee Suomen opetus- ja kulttuuriministeriön varoilla operoiva Music Finland -organisaatio.

Puustinen muistuttaa, että suomalainen indierock saa kotimaista ja kansainvälistä näkyvyyttä pitkälti tukiaisten ansiosta, joita näille artisteille jakelee Suomen opetus- ja kulttuuriministeriön varoilla operoiva Music Finland -organisaatio, josta internetin vapaa tietosanakirja Wikipedia kertoo seuraavaa:

"Music Finland ry on yhdistys, jonka tehtävänä on edistää suomalaisen musiikin elinvoimaisuutta ja kansainvälistymistä. Se perustettiin vuonna 2011, kun Suomalaisen musiikin tiedotuskeskus Fimic ja Music Export Finland päätettiin yhdistää yhdeksi organisaatioksi. Uusi järjestö aloitti toimintansa virallisesti 31. joulukuuta 2012. Yhdistyksen jäsenorganisaatioita ovat Säveltäjät ja Sanoittajat Elvis ry, Suomen Muusikkojen Liitto, Suomen musiikkikustantajat, Gramex , IndieCo, Suomen Säveltäjät ry, Teosto ry sekä Musiikkituottajat - IFPI Finland ry."

 Nalle, ton skenen nimihän on showcaseindie, Puustinen kirjoittaa, ja näen hänen virnistyksensä loistavan Helsingistä Turkuun asti. Mies kehottaakin minua kiireen vilkkaa tutustumaan seuraaviin artisteihin.

French Films. 4 minuuttia, 26 sekuntia. 3 minuuttia, 50 sekuntia. Tämä yhtye kuuluu tuntea erityisesti sen vuoksi, että sen laulaja-kitaristi Johannes Leppänen on Sleepy Sleepers -yhtyeestä tutun Tiina Tiikerin poika. Ja koska Tiikeri syötti minulle pitsaa eräänä kuumana kesälauantaina 2010 oikein omasta kädestään, saa jälkikasvu tehdä melko huonoa musiikkia, jotta sitä ryhtyisin haukkumaan. Onneksi siihen ei ole tarvetta. Harvinaisen hyvä bändi.

The Scenes. 3 minuuttia, 3 sekuntia. 2 minuuttia, 23 sekuntia. Oululaisen Scenesin skitsofreenisyys kiehtoo  ainakin Beige-levyn avausraidassa Hunters. Näin herätetään mielenkiinto. Tässä on jotakin hienoa. Täytyypä tutustua lähemmin. Koska kakkosraita on silkkaa suhinaa, valitsen levyn kappalelistasta nimeltään kiehtovimman, Anorexia Is Boring. Se on avausraitaa tylsempi ja laihempi tapaus. Sattumaako?

Pimeys. 24 sekuntia. Nimestään huolimatta Pimeydessä ei ole mitään synkkää, vaan yhtye kuulostaa runopojilta soittamassa pastellisävyisissä ruutupaidoissa popahtavaa hissijatsia. Siksi hakeudun pimeydestä valoon jo 24 sekunnin jälkeen.

Satellite Stories. 47 sekuntia. Isoa maailmanluokan soundia ja mitätöntä laulantaa. Hienosti tuotettu persoonaton pökäle, josta ei jää jälkipolville paljoa muisteltavaa.

Cats On Fire. 1 minuutti, 31 sekuntia. Our Old Centre Back alkaa mukavana irlantilaishenkisenä poppiksena ja jolkottelee kivasti eteenpäin. Kun kappale ei kuitenkaan kasva ajan kuluessa, tuntuu tämän kuuntelun jatkaminen puolentoista minuutin jälkeen ajan tuhlaukselta.

Teksti-TV 666. 1 minuutti, 6 sekuntia. 6 minuuttia, 24 sekuntia. Jos en olisi kuullut kuun alussa tämän bändin livemeininkiä Seinäjoella, olisin nakannut levyn sivuun jo ensimmäisen laulun aikana. Vaan koska bändissä kuului olevan "sitä jotain", annan toisen mahdollisuuden. Se kannattaa, sillä Piritorilta taivaaseen leijailee upeasti jossakin indierockin sekä Misfitsin ja Samhainin välimaastossa. Laatua olikin syytä odottaa, soittaahan se Tiina Tiikerin poika kitaraa tässäkin.

Paa suu vaan kiinni

Miten musiikkimaku syntyy? Miten musiikkimaku muodostuu? Miten musiikkimaku kehittyy?

Sanopa se, siinäpä se.

Yksi pitää äidistä, toinen tyttärestä. Hifi-lehtien keskustelufoorumilla ihaillaan täydellistä soundia, muusikoiden verkkosivustolla taas virheetöntä soittoa. 

Mistä itse pidät?

"Musiikin suhteen olen kaikkiruokainen", olen vuosien mittaan kuullut lukemattomien ihmisten julistavan kovaan ääneen. Heidän kaikkivoipaisuutensa panee oksettamaan.

Totuuden nimissä tuollaiset ihmiset ovat vähän yksinkertaisia ja vähän tyhmiä  mutta erittäin kuuroja.

Sillä se kaikkiruokaisuus punnitaan viimeistään siinä vaiheessa, kun laitan suomalaisen Sibeliuksen sijasta amerikkalaisen Anal Cuntin 5643 (!) biisiä sisältävän 7" -ep-levyn pyörimään.

"Minä pidän vain hyvästä musiikista", julistaa toinen. Vaan mitä se hyvä musiikki oikein on? Vai onko musiikin kauneus vain katsojan silmässä ja kuulijan korvassa?

Musiikkitoimittaja ilman mielipiteitä on kuin mies ilman munia. Munaton. Siksi ei tarvitse myöskään ihmetellä, miksi suomalaisella musiikkilehdistöllä menee niin huonosti.

Artisti ilman luonnetta ja rohkeutta on artisti ilman omaa ääntä ja kuvaa. Tarpeeton. Siksi ei tarvitse ihmetellä, jos tietyt artistit eivät kiinnosta ja levyt eivät myy.

Artisti ilman luonnetta ja rohkeutta on artisti ilman omaa ääntä ja kuvaa. Tarpeeton. Siksi ei tarvitse ihmetellä, jos tietyt artistit eivät kiinnosta ja levyt eivät myy.

Olen viime vuosina kirjoittanut tasaisin väliajoin suomimetallin polkevan paikallaan. Tämän suomalaisen indierockin katselmuksen suoritettuani voin sanoa tästä genrestä täsmälleen samaa.

Jos aiotaan laulaa englanniksi, pitäisi tähtäin asettaa niiden Oasisten, Suedejen, Primal Screamien, Joy Divisionien, New Ordereiden, Happy Mondaysien ja Pet Shop Boysien yli. Muussa tapauksessa on turha odottaa, että musiikki möisi tai kiinnostaisi muuten kuin marginaalisesti varsinkin, jos artistilla ei ole omaa ääntä eikä persoonallisuutta.

Miksi sitten joku Jukka Nousiainen kiinnostaa? Miksi sitten Jukka Nousiaista ylistetään ja palvotaan? Mitä Jukka Nousiainen tekee paremmin kuin kaikki muut suomalaiset indieartistit yhteensä?

Vastaus on hyvin yksinkertainen.

Jukka Nousiainen tekee kaiken juuri samoin kuin kaikki ne muut suomalaiset ja kansainvälisesti tunnetut artistit, joista on vuosien saatossa tullut legendoja, genreistä riippumatta.

Hän vain tekee.

Kun muut vikisevät, itkevät ja voivottelevat, menee Jukka Nousiainen omaan studioonsa, ottaa kitaran käteen ja alkaa soittaa.

Kun muut vikisevät, itkevät ja voivottelevat, menee Jukka Nousiainen omaan studioonsa, ottaa kitaran käteen ja alkaa soittaa. Joskus syntyy helmi, joskus ei.

Hän ei mieti, onko tässä kaupallista potentiaalia, tykkäävätkö kriitikot tästä, onko tämä ajan hengen mukaista musiikkia, kenelle tämä on suunnattu, onko tämän tuotanto riittävän laadukasta radioon, onko imago kohdallaan, onko tämä riittävän mediaseksikästä, ovatko suhteet kunnossa, onko soitto metronomintarkkaa, onko tälle olemassa yleisöä tai onko tämä nyt genrensä mukaista musiiikka.

Hän vain luo.

Ja kas kummaa, pelkästään luomistyöhön keskittyessään levyt revitään käsistä kaikkien virallisten jakelukoneistojen ulkopuolella, kriitikot rakastavat, televisiot ja radiot jonottavat haastatteluita ja Nousiaisen säveltaide löytää kuulijoita kaikkien genrerajojen sisältä, ulkopuolelta sekä välistä.

Sattumaako?

Siinä vaiheessa kun on kuunnellut riittävän kauan eri toimijoiden valitusta ja vaikerrusta, kuinka musikkiteollisuus on ahdingossa, levyt ei myy ja netti on pilannut artistien tulevaisuuden, tulee mieleen MTV3-kanavan television laulukilpailuja parodioivan Kingi-ohjelman huippustylisti Jorma Sterling, joka tähtiä meikatessaan hokee "paa suu vaan kiinni".

Tätä neuvoa suosittelen kaikille niille artisteille, jotka suoltavat tylsää keskinkertaisuutta vailla substanssia odottaen, että heille löytyisi paikka parrasvaloissa.

Paa suu vaan kiinni.

Avaa se suu julkisesti vasta sitten, kun sinulla on oikeasti jotakin sanottavaa.

Arvioi itse rocktoimittaja Nalle Östermanin kuuntelema Spotify-lista tästä!

Korjattu 27.2. klo 15:01 virheellinen tieto, että Pahkala olisi työskennellyt myös Hesarin Nyt-liitteen levyarvostelijana.

Lisää aiheesta

Arvio: Mokoma teki parhaan albuminsa yli kymmeneen vuoteenArvio: Neljä Ruusua teki jälleen takuuvarmaa laatutyötäArvio: Mestarin ja kisällin yhteistyö toimii Melrosen uudella albumillaArvio: 30-vuotias CMX teki uransa parhaan levynÖsterman: Voi Nightwish-parka, minkä teitÖsterman: Hyvä artisti, tapa itsesi
Written by:

Nalle Österman

Ota yhteyttä

Kommentit (11)

Kommentit

No mutta,mutta...Kyllähän arvon toimittaja on oikeilla jäljillä...Valtaosa osa hänen julkaisemastaan listasta on kuvatun kaltaista ulinaa...Mutta joukosta löytyy myös sydäntä lämmittävää musaa,josta tein huomion että musamakuni risteää toimittajan musamausta merkittävästi joidenkin artistien kohdalta.
Mut sellainen kysymys tuli mieleeni,että kuuluuko indien kuulostaa paskalta??Onko se "hyvän"musan merkki?Kyllähän hyvät biisit,sovitukset ja hyvä soundimaailma kuuluu universaalisti kaikille...
Rohkeasti vaan tuottamaan kaupallista ja toimivaa indietä...Kyllä ne markkinat aukeaa maailmalle ilman tukiaisiakin sitten...Mä koen valoa tunnelin päässä...Ei noi listan bändit/levyt nyt niin huonoja ole..Oikeesti.
Mutta yllä oleva juttu on kirjoitettu rehellisesti ja kursailematta...Siitä arvostus...Diggaan suoraa tekstiä ilman selälle taputteluja.Ja muutama tirskahdus pääsi multakin tarkemmin kohteita erittelemättä.Kaikki muu on paskaa,paitsi kusi.

raaka-Ana_(FIN)

Hyvät jutut nousevat aina esiin isommasta massasta, siksi tarvitaan paljon musiikkia. Sama pätee myös musakirjoittelijoihin, tarvitaan 50 märisevää östermania, jotta esiin nousee silloin tällöin joku O.Onnisen kaltainen oikeasti hyvä kirjoittaja.

kuula

Nallen koulukiusaaja-henkiset artikkelit alkavat olla vanha vitsi, joka ei enää naurata. En itsekään välitä useista tässä mainituista bändeistä, mutta tyjänpäiväinen uhoaminen ja varsinkaan tällainen machoilu ei mielestäni ansaitse paikkaa missään varteenotettavassa mediassa. Kaikenlaiset "mies ilman munia" ja "kastroitu inisjä" -ilmaukset ovat väsynyttä oman egon implikoitua pönkittämistä, ja tuntuu, että artikkelin pääasiallinen sisältö tiivistyy näihin kolmeen pointtiin:

- Nalle sai jonkin palkinnon gaalassa
- Nalle on omasta mielestään tosimies
- Nalle tuntee julkisuuden henkilöitä

Sori, en jaksanut provosoitua, tällaista kukkoilua on nähty ennenkin, eikä kyseinen arvostelutyyli ruuvia kiristämällä sen hätkäyttävämmäksi muutu.

Haukotteleva lukija

Nalle Österman on itselleni ollut jo 80-luvulta eräänlainen huonon musiikkimaun kiteytymä. Kuulematta voin sanoa varmuudella että tuolta Spotify-listalta ei löydy yhtään biisiä joka olisi huonompi kuin Nallen maailman parhaiden levyjen topsatanen.

Keino Kuula

Keino Kuula, olen samaa mieltä. Nimestä Nalle Österman tulee mieleen vain ja ainoastaan huono musiikki. Olen nyt joitakin juttuja lukenut eikä voi kehua. Jälleen koominen kirjoitus, tämä setä asettaa itsensä muiden yläpuolelle, vaikka hänellä ei ole siihen varaa.

Nalle Västerman

Todella paras analyysi Rumba - Radio Helsinki - Helsingin Sanomien välisestä kolmiyhteydestä, ja siihen päälle edesmennyt Nuorgam ja muutamien muiden lehtien musiikkitoimittajat. Kavereita ei jätetä, sinänsä kunnioitettava ohjenuora, mutta johtaa sisäsiittoiseen ja anemisoituvaan musiikkiielämään. Kun tekemisen lähtökohta on päteminen omissa piireissä, eikä sanomisen tarve ja sanottava kuvia kumartamatta niin rohkeutta on vaikea löytää mihinkään todelliseen.

Ps. Hesarin keskiviikkonumeron levyarvostelut ovat parin vuoden ajan pyrkineet muovaamaan eräänlaista uutta "korkeaa", sitä jossa suomalainen rumbaindien ja Mari Koppisen iskelmäkansanmusiikkifolkin julkaisut nostetaan klassisen ja jazzin rinnalle. Mielenkiintoista on se, että raskaampi tai räyhäkkäämpi rock ei keskiviikkoihin mahdu. satojen levyjen joukossa vain n. 5kpl ja nekin sivuuttamattomia kuten Black Sabbath.

ANL

Österman on loistava kirjoittaja, sillä on mielipide aina pohjalla.
Lampaantissit eivät tajua, vetävät palkokasvin nenäänsä ja ynisevät Nallen oletetusta soittomenneisyydestä. Vitunko väliä sillä on, nyt on kyse nuiden tuotoksista, jos ei kritiikkiä kestä, ei pidä tehdä niitä levyjäkään. Pahkala osuus huvitti suunnattomasti, ihan helevtin hyvin kiteytetty, aivan briljantti.
Suurmmasta osasta noista bändeistä ei enää kuulla mitään. Ikinä.

aja partas

Helsingin Uutiset - puheenaiheet

Iltamakasiini Twitterissa