Österman: Rockmyytin on aika kuolla

Yhdysvaltalaisen televisiotähden Bam Margeran mielestä suomalaisen mestarikitaristin Andy McCoyn (kuvassa) asenne on enemmän rock kuin kenenkään muun koko maailmassa.

Triton TV

BLOGI Se oli hauskaa niin kauan kun sitä kesti, kirjoittaa Iltamakasiinin musiikki- ja viihdetoimittaja Nalle Österman.

Seksiä, viinaa, huumeita, pi**ua niin paljon kun sielu sietää, s–tana! Ja kun aamulla noustaan ylös – ellei olla bailattu läpi yö samoilla silmillä – niin sama kierros uusiksi!

Voihan veljet ja sisaret, siinäpä vasta meininkiä!

No, vuosikymmenet vierivät, 70, 80, 90, 00, mitä vi**ua näitä nyt on? En mä tiedä, mä lasken vaan yy-kaa-koo-nee, another town, another place, another pussy, another face.

Sillä asenne on rock, vi**n rock!

Äijää, s–tana, vain ituhipit syö parsaa!

Koska meikäläinen se vaan juo aamiaiseksi litran Jaskaa, on nu**inut neljää mimmiä puoleen päivään mennessä ja illansuussa imuroinut jo ison kinoksen pulvereita sieraimeen, p*rk*l*!

Ja nukkumaan meen 8.14 ja herään 8.15 uuteen nousuun!

Tehkää perässä, neidit!

Sillä asenne on rock, vi**n rock!

Sitten niitä alkoi tippua. Ensin tuli joku Flow, mitkä h–vetin hinaajabileet, niillä on jotain päivänkakkaroita korvissa ja jotain hattaroita per****sä.

Siinä asenne ei todellakaan ole yhtään rock!

Sitten tuli joku vi**n Weekend-festari, mitä vi**ua, mä vedän viikonloppuisin vaan märkää ja maanantaina tiistaina keskiviikkona ja torstaina ja perjantaina, mitä vi**ua s–tana, pelkkää jumputusta eikä missään soi Ace Of Spades tai Roadrunner!

Ja mikä hvetin H2Ö – festari jonka nimi pohjautuu vi**u VETEEN! Missä vi**ssa ne myy s–tana kossua!?!

Täh!?!

Mitä vi**ua, mihin tämä maailma on menossa!?!

Nuoret iloiset ihmiset bailaa hymy korvilla jonkun menevän tanssibiitin tahtiin, DJ heittää tiukkaa hittiä hitin perään, pommit vaan paukkuu ja raketit lentelee!

No, kyllä mä pommeista ja raketeista diggaan, ei siinä mitään, mut siis hei: eiks noi kundit ja mimmit osaa yhtään pitää niinku hauskaa!?!

Eiks ne vi**u osaa yhtään niinku DOKAA?

Täh!?!

Mitä vi**ua, mihin tämä maailma on menossa!?!

Totta tosiaan, se oli hauskaa niin kauan kun sitä kesti.

Tosin siinä rockissa alkaa taas olla sitä kuuluisaa vaaran tuntua kun ei tiedä, kuinka monta biisiä artisti sattuu sinä iltana soittamaan ja kuinka monessa laulussa menevät senat sakaisin – vai noustaanko lavalle laisinkaan!

– Vi**un junthit, ettekste tajuu, ashenne on vi**un rock, vi**un junthit, huutelee joku variksenpelättimen näköinen puistokemisti pullo kädessä muiden laitapuolen kulkijoiden ympäröimänä Helsingin kantakaupungissa sijaitsevassa puistikossa.

Lastenrattaita työntelevä äiti katselee säälivästi puistikossa mellastavaa joukkiota ja kuiskaa vieressä kävelevälle tyttärelleen murheellisena:

– Katso, tuossa niitä vielä on, niitä kuuluisia rokkareita. Kohta niitä ei enää ole.

– Äiti, ei kai meistä tule koskaan tuollaisia, lapsi kysyy.

– Ei tule, jos pidät varasi, käyt koulusi hyvin etkä sorru rockmusiikkiin.

– No hyvä, hetken aikaa ehdin jo huolestua, sittenhän minulla ei ole mitään hätää, tyttö hyppii iloisena äitinsä vierellä.

Kantakaupungin kahviloissa kuuluu iloinen puheensorina, tuoksuu vastaleivottu pulla, tuoreiden kahvipapujen aromit leikkaavat ilmaa ja trendikkäissä kahviloissa soi leppoisa ja miellyttävä tanssimusiikki.

– Vi**un junthit, ettekste tajuu, ashenne on vi**un rock, vi**un junthit, ashenne on rock, haihtuu örisevä sössötys kaukaisuuteen lastenrattaiden rullatessa iloisesti eteenpäin.

Samaan aikaan toisaalla suuressa maailmassa rasittuneen näköinen 69-vuotias setä ei kykene nousemaan omin avuin seisaalleen eikä saamaan käsintehtyjä rockbootseja omin avuin jalkaan.

Kiertuemanageri ja roudari kannattelevat ja taluttavat vanhaa rocksetää lavalle, missä hän tarttuu kävelykeppiinsä, ottaa muutaman horjuvan askeleen ja könkkää lavalle, pihistessä kurkustaan vanhan sotahuutonsa vielä kerran:

– We are Motörhead, and we play rock'n roll!

Tunnelma on harras, kuin kirkossa. Tätä on todellakin odotettu. Vanha legenda on saapunut kaupunkiin, vihdoinkin.

Keskiolutta tuopistaan vanhasta tottumuksesta imevä alkoholisoitunut rocktoimittaja katselee toimitusta vanhasta tottumuksesta. Vieläkö tätä ruskeaa rapaa on pakko juoda? Vielä yksi, en gång till!

Kolmen kappaleen jälkeen legendan puhti on poissa. Hän yskäisee mikrofoniin ja huokaa liki kuiskaten:

– Sori, jengi, mä en pysty enempään tänään.

Silmäkulmastaan rocktoimittaja huomaa rocklegendan silmäkulmaan ilmestyneen kyyneleen, kun roudarit taluttavat vanhaa haurasta miestä pois estradilta.

Toimittaja katsoo puolityhjää muovituoppiaan haikeana, kunnes asettaa sen surumielisenä baaritiskille.

Poistuessaan muun asiakasvirran mukana ulos kylmevään syyssäähän toimittaja miettii, olisiko vihdoinkin aika puhua asioista niiden oikeilla nimillä?

Asenne on kuoleva spurgu.

– Ei varmaankaan, hän huokaa itsekseen.

– Eihän se näyttäisi yhtä hyvältä punaisella pohjalla.

Takahuoneessa roudarit auttavat vanhaa rockpäällikköä saamaan käsintehdyt rockbootsit pois jalasta.

Motörhead Helsingin Hartwall Arenassa Suomen itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta 2015, liput palvelumaksuineen 69,50–59,50 euroa. Motörheadin tämäniltainen 4.9. esiintyminen Dallasissa ja huominen 5.9. konsertti Houstonissa on peruttu.

EDIT 4.9.2015 klo 11.11.: Korjailtu kirjoituksen kieliasua.

Written by:

Nalle Österman

Ota yhteyttä

Kommentit (7)

Kommentit

No valitettavasti näistä nykyajan kuntopyörää polkevista pimputtajista kukaan ei tee sellaisia klassikoita että joku jaksaa niitä mennä katsomaan todennäköisesti edes viiden vuoden päästä sen tietokoneilla säädetyn yhden radiohitin jälkeen joka yleensä on melko kuraa mutta ei kai lapset paremmastakaan tiedä. Ja kyllä rock on kuollut kun viimeistään 60-luvulla syntyneet starpat ovat mullissa, seuraavat sukupolvet alkoivat olemaan jo tuotettuja tähdenlentoja muutamaa poikkeusta lukuunottamatta.

Nicke Andersson

Hyvä teksti. Rock ja sen pahin lieveilmiö näyttää vaipuvan unholaan. Hyvä näin koska suuri osa samoista "suurista" 90-luvun lopun 2000-luvun alun rock/metal bändeistä porskuttaa edelleen eikä ole vajonnut eskapismin mukana unholaan. Nuorisokaan ei median mukaan enää dogaa, mikä on tietenkin hyvä juttu. Mutta toivottavasti tässä ei ole syy: http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1441325032427.html

TS

Nykyään riittää et sämplätään vähän jotain vanhaa klassikkoa ja räpätellään päälle...ja "klassikko" on syntynyt! Kyl mä ottaisin nämä wanhan liiton hauraat,lahjakkaat ja taiteelliset juopot&narkit mielummin jotka tekis oikeesti jotain musiikillisesti merkittävää jos se on sen hinta.

telecaster

Hyvää tekstiä, paljon hyviä pointteja ja olen monessa asiassa samaa mieltä. Ehkä sen onkin aika kuolla, mutta totuus on myös se, että kyllä ne nykynuoret dokaa ja vetää naamariin ties mitä bilehuumetta klubien nurkissa. Nykyajan DJ-hitithän ovat täynnä biletystä, seksiä ja dokaamista, aina musavideoista lähtien. Valtavirtamusiikin bile-elämänsielu ei ole kadonnut mihinkään, sen sijaan itse valtavirtamusiikki on vaihtunut ja biletys muuttanut muotoaan.

Nojaa

aina on ollut kaksi tapaa keittää kahvia, oikea ja väärä, sama rockissa, ja nyt kirjoitit vain väärästä.
on edelleen niitä ketkä on tehneet oikein, ja tekevät edelleen oikein, ja soittaa vaikka kuuden tunnin keikan.
toiset keski-ikäistyy, toiset ei.

pyh.

Helsingin Uutiset - puheenaiheet

Iltamakasiini Twitterissa