Österman: Hyvä artisti, tapa itsesi

Nalle Österman lähettää viikonlopun blogissaan muun muassa terveisiä Ville Valolle sekä ruotii Kingston Wallin uutta nostetta ja Arttu Wiskarin menestystä.

Päivi Tuovinen, Like, Warner Music

<p><ingressi>BLOGI &nbsp; On hyväksyttävää ja ymmärrettävää, jos artisti ei halua saavuttaa kaupallista menestystä. Se puolestaan on tylsää ja anteeksiantamatonta, jos artisti ei jaksa, viitsi tai halua haastaa itseään ja kuulijoitaan musiikillaan, vaan haluaa tapattaa heidät tylsyyteen, Nalle Österman kirjoittaa.</ingressi></p>

Sain toistakymmentä vuotta sitten, 8. huhtikuuta 1995, kutsun kuopiolaisen Tarot-yhtyeen neljännen studioalbumin Stigmatan levynjulkaisutilaisuuteen Helsingin Lepakkoon.

Vaikka tätä nykyä Tarot taidetaan parhaiten tuntea yhtyeenä, josta Nightwish-yhtyeen basisti-laulaja Marco Hietala nousi maailmanmaineeseen, johti hän vielä tähän aikaan ylväästi pelkastään tätä savolaista heviylpeyttä.

Tilaisuuden juhlallisuutta ja merkittävyyttä juhlistaakseen bändin silloisen levy-yhtiön puuhamiehet olivat hankkineet kutsuvierastilaisuuteen ihka oikean tarot-korteista ennustavan miehen.

Siinä sitten hieman rohkaisua nauttineena ehdotin silloiselle ystävättärelleni, että kävisimme kuulemassa tuoreimmat ennustukset, kerran sellainen mahdollisuus on talon puolesta ilmaiseksi. Näin tehtiin.

Levy-yhtiön kannalta kuollut artisti on parempi kuin elävä, koska yleensä nuoruudessa tehdyt äänitteet tuntuvat olevan elinvoimaisempia ja energisempiä kuin myöhemmällä iällä."

Kun oma vuoroni koitti, veteli mies muutamia kortteja pakasta. Pari ensimmäistä olivat jotain tavanomaista, kunnes oli viimeisen kortin vuoro.

Mies säpsähti. Olin kääntänyt itselleni mustahuppuisen viikatemiehen. Kuoleman. Sen johdosta jouduin ottamaan sen rinnalle uuden kortin.

Miehen suusta pääsi helpottunut huokaisu.

– Kuolema on yksi pakan vahvimmista korteista. Tämä seuraava kortti kertoo, että sinulla on luontainen ja erikoislaatuinen kyky kuolla sekä syntyä uudelleen. Kuvainnollisesti tietenkin, mies hymyili.

Tämä työ Iltamakasiinissa on uudelleensyntymisen aikaa. Jälleen kerran.

Teenkö itsemurhan...?

Kuolema. Musiikkibisnes hieroo käsiään aina, kun joku heidän artistinsa kuolee ennen aikojaan, joko omatoimisesti, vahingossa tai surmattuna.

"27 Club" kuvastaa terminä sitä ryhmää artisteja, joka poistui keskuudestamme ennen aikojaan 27-vuotiaina. Siitä listasta löytyy kunnioitusta herättäviä nimiä. Robert Johnson, Brian Jones, Jimi Hendrix, Janis Joplin, Jim Morrison, Kurt Cobain, Richey Edwards, Amy Winehouse ...

Suomessa helsinkiläisen Kingston Wall-yhtyeen johtohahmo Petri Walli otti varaslähdön klubiin liittymisen sijasta hypätessään 28. kesäkuuta 1995 Töölon kirkon tornista vain 26-vuotiaana.

Levy-yhtiön kannalta kuollut artisti on parempi kuin elävä, koska yleensä nuoruudessa tehdyt äänitteet tuntuvat olevan elinvoimaisempia ja energisempiä kuin myöhemmällä iällä. Tällöin levy-yhtiöiden rasitteena eivät ole artistin mainetta ja nimeä ryvettävät puisevat kökköäänitteet, jotka voivat vahingoittaa artistin nimeä ja brändiä.

Wallikin on tätä nykyä suositumpi kuin koskaan eläessään: Kingston Wall-yhtyeen kolmesta albumista on tehty lukuisia uusintajulkaisuja, vuosi sitten ilmestyi toimittaja-kirjailija Viljami Puustisen ylistetty tietokirja Wallin elämästä ja seuraavaksi markkinoille tupsahtaa Wallin syntymäpäivänä 25. helmikuuta kahdeksan tunnin dvd-paketti Kingtime Kingston Wallin.

Ja kaikki tämä vain Petri Wallin itsemurhan tähden! Joku voisi kutsua tätä haudanryöstöksi, toinen ainoastaan terveeksi liiketoiminnaksi.

...vai varastanko vain vainajalta!?!

Espoolainen Arttu Wiskari oli 27-vuotias, kun hän nousi julkisuuteen 2011 reiluna rautakauppiaana ja pyylevänä jässikkänä mökkiteistä ja tuntemattomista potilaista känisten.

Tätä ennen jäppinen oli turhaan yrittänyt tehdä itsestään nimeä laulamalla englanninkielisiä blueslauluja amerikkalaiseen verkkopalveluun. Siellä miehellä oli viime katselukerralla peräti 15 fania.

– Mikä neuvoksi, Arttu näytti tuumailevan, miten saan luotua itselleni uran.

Tämän tutkimuksen myötä Wiskari päätti tappaa englanniksi laulaneen bluesmiehen ja synnyttää suomeksi laulavan rautakauppiaan."

Vielä 2009 homma vaikutti aika epätoivoiselta. Tällöin Espoon Laurea-ammattikorkeakoulussa valmistui 68-sivuinen tutkimus, joka tottelee nimeä "Uuden, musiikkialalle pyrkivän artistin kohdalla tehtävä imagon rakennus: case Arttu Wiskari".

Sen toisena osatekijänä kun oli Janne Rintala, Wiskarin oikea käsi ja hovisäveltäjä.

"Tutkimuksen tavoitteena on tutkia, rakennetaanko Suomessa uudelle artistille järjestelmällisesti imagoa, vaikuttaako valmis imago levytyssopimuksen saamiseen ja onko imagon rakentelu edes tarpeellista. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, voidaanko aloittelevan artistin uraa edistää rakentamalla hänelle tietynlainen imago."

Tämän tutkimuksen myötä Wiskari päätti tappaa englanniksi laulaneen bluesmiehen ja synnyttää suomeksi laulavan rautakauppiaan.

27-vuotiaana.

Wiskari tuli mieleeni, kun mies on kammennut itsensä takaisin radioon Sirpa-nimisellä laululla, jonka kerrotaan kuulostavan edesmenneen Gösta Sundqvistin johtamalta Leevi & The Leavings -yhtyeeltä. Sundqvist kuoli 16. elokuuta 2003, 46-vuotiaana.

Eräät ovat ehtineet jo kutsua Wiskarin pastissia Sundqvistin perinnön haudanryöstöksi, toiset taas kunnianosoitukseksi Sundqvistin säveltaiteelle.

Yhtä kaikki, Sundqvist ei ainakaan ole enää kuulemassa ja kommentoimassa, jos ja kun joku käy hänen sävelapajillaan piipahtamassa kuin pitkäkyntinen piparivaras. Wiskarin ja miehen levy-yhtiön Warnerin onneksi Sundqvist on jo kuollut.

Kun suomimetalli kuoli

Voin sanoa olleeni etuoikeutetussa asemassa päästyäni aitiopaikalta todistamaan suomimetallin nousua maailmankartalle 1980- ja 1990-luvulla.

Amorphis, Sentenced, Stratovarius, Him, Nightwish, Children Of Bodom, Beherit, Lordi, Barathrum, Impaled Nazarene, Waltari, The 69 Eyes...

Totta puhuen, se aika oli aika perseestä. Keikkojen jälkeen Lepakko lainehti pistävänhajuisesta virtsasta, avustamani Rumba-lehden edesmennyt päätoimittaja tuntui pitävän metallimusiikkia vain lehtiä myyvänä kuriositeettina eikä oikeana musiikkina ja kiinnostavia keikkoja oli harvakseltaan.

Kaikki nämä elementit yhdessä ja erikseen synnyttivät kuitenkin halun ja tarpeen tehdä omasta elämästään edes hieman siedettävämmän. Vaikka sitten musiikilla tai kirjoituksilla.

Tappaa kalsean elämän ja normien aiheuttavan monotonisen tylsyyden. Ei siinä touhussa ollut mitään järkeä, mutta siinä oli alkuvoimaa ja intohimoa. Se synnytti tukun suomalaisia klassikkoäänitteitä, loi lukemattomia työpaikkoja sekä aiheutti tuhansien turistien ryntäyksen Suomeen tutkimaan, mikä oikein on tämä raskaan rockin ihmemaa.

Uuden polven artistien levyt ovat löysää vanhankantaista tusinaläpsyttelyä vailla omaperäisyyttä, rohkeutta, yllätyksellisyyttä ja luonnetta."

Monen suomalaisen metallimenestyjän juuret ovatkin death-metallissa, eli kuolemassa. Sattumaako?

Muistan sen päivän kuin eilisen, kun istahdin syksyllä 1997 Spinefarm-yhtiön silloisen tiedottajan Katri Hämäläisen autoon, jossa hän laittoi soimaan yhtiön pari tulevaa esikoisalbumia pahaa-aavistamattoman musiikkitoimittajan pään menoksi. Ne levyt olivat Nightwishin Angels Fall First sekä Children Of Bodomin Something Wild. Molemmat yhtyeet ovat täällä edelleen.

Enää tällä vuosituhannella vastaavia menestystarinoita ei suomalaisen raskaan rockin saralla ole tupsahdellut, ellei sellaiseksi lasketa hämeenlinnalaista Turisas-yhtyettä.

Miksi ei, saattaa joku kysyä. Vastaus on korvan mitan päässä. Jos laittaa muiden uuden polven artistien – kuten nyt vaikkapa Rangerin, Speedtrapin, Lost Societyn, Mausoleum Gaten ja Reckless Loven – levyt aiemmin listaamien artistien alkupään levyjen rinnalle vertailuun, ei näillä uusilla tuttavuuksilla ole juurikaan jakoja.

Löysää vanhankantaista tusinaläpsyttelyä vailla omaperäisyyttä, rohkeutta, yllätyksellisyyttä ja luonnetta, joiden kiinnostavuus on yhtä marginaalista kuin Lordilla nykyään.

Ihmisiä kun ei kiinnosta yhdentekevä artisti

On hyväksyttävää ja ymmärrettävää, jos artisti ei halua saavuttaa kaupallista menestystä. Se puolestaan on tylsää ja anteeksiantamatonta, jos artisti ei jaksa, viitsi tai halua haastaa itseään ja kuulijoitaan musiikillaan vaan haluaa tapattaa kuulijat tylsyyteen.

Siinä tapauksessa tappakaa itsenne.

Ottakaa mallia Arttu Wiskarista, ellette halua ottaa Petri Wallista. Ihmisiä kun ei kiinnosta yhdentekevä artisti, joka ei herätä tunteita, mielipiteitä ja reaktioita.

Onnea Himille luovuuden ja uuden rumpalin etsintään sekä tsemppiä Kaasulle uusiin haasteisiin. Jokainen päivä on hyvä päivä kuolla ja syntyä uudelleen."

Suomen kansainvälisesti menestynein rockbändi Him julkaisi viimeisimmän albuminsa Tears On Tape (suom. kyyneleitä kasettinauhalla) huhtikuussa 2013, jolla yhtye teki etupäässä pastisseja aiemmista iskusävelmistään. Onko sattumaa vai vain vain kohtalon ironiaa, että lyhennettynä tuon levyn nimi tarkoittaa saksaksi kuolemaa.

Joka tapauksessa Himin rumpali Gas Lipstick (os. Mika Karppinen) teki omat ratkaisunsa tammikuussa 2015 ilmoittaessaan Facebookissa eroavansa yhtyeestä 16 vuoden jälkeen.

Yksi tie oli kuljettu loppuun. Onnea Ville Valolle ja Himille luovuuden ja uuden rumpalin etsintään sekä tsemppiä Kaasulle uusiin haasteisiin. Jokainen päivä on hyvä päivä kuolla ja syntyä uudelleen.

Kuten Kingston Wallin Petri Wallikin aikoinaan lauloi: "Something new borns when something old dies."

Kirjoittaja on 41-vuotias vapaa toimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut musiikista suomalaisiin musiikkilehtiin 15-vuotiaasta lähtien.

Kommentit

Nää on niin väsyneitä, nämä juttusi Nalle. Ja muutenkin, väittäisin että antavat vielä valheellista kuvaa. Suomi-metallin "nousu maailmankartalle" oli varsin minimalistista 80-luvulla. Vai miten Stonen kävi? Oliko Stonen nousu täynnä timantteja? Ei ollut. Tarotia tuskin ulkomailla tunnettiin. Kyllä se nousu pääosin tapahtui hiljalleen 1990-luvun alkupuolelta, milleniumien jyrki countdownien kautta, jonnekkin sinne Turisaksen huippuvuosiin. Siinä se on. Ja väität että death metal oli tuon listauksen osalta jotenkin keskeinen? No toki death metal oli varsin keskeinen laajamittaisesti, mutta miten se liittyy tuohon listaasi? Amorphis, joo, Sentenced, joo. Waltarin alkupään tuotannon muotoa en kyllä muista, muistan vain että se oli kömpelöä. Kaikki muut eivät perustaneet alkupään soundiaan death metalille. Kyllä Bodomkin vahvasti liikkui eräänlaisen power metalin kyllästämissä neolklassien black metalin atmosphaareissä. Beherit edusti ensimmäisen aallon black metalia, kunnes siirtyi kohti toisen polven black metalia. Impaled Nazarene ei myöskään langennut death metaliin, vaikka toki flirttaili välillä. Ensimmäisen polven black metal muodostui erilaisista bändeistä. Kai nyt olet ottanut jotain selvää? Jostain syystä muistan nimesi, mutta muistan myös, että jokainen lukemani on aikamoista tuubaa.

foad

Tämän myötä huvittaisi tietää, miten ja miksi helvetissä olet tuomitsemassa Kingston Wallin uusintajulkaisut "haudanryöstöksi"? Tuo on varmastikin paksuinta soopaa mitä yksikään rockjournalistiksi itseään tituleeraava möhömaha on koskaan suoltanut. Samalla logiikallahan jokaikinen julkaisu jossa jokin keskeinen alkuperäinen tekijä on kuollut olisi tavalla tai toisella haudanryöstöä. Koskenee silloin myös kirjallisia elämäkertateoksia? Eikö yhtyeen alunperin tekemä musiikki ja se että sitä on nykyään saatavilla ole kuitenkin pääasia? Miten paljon luulet yhtyeen fanien odottaneen näiden materiaalien näkemistä - varsinkin niiden jotka eivät ole koskaan bändiä livenä nähneet? Jos julkaisuilla on muun bändin hyväksyntä ja sopparit ovat rehtejä, onko kyse silloinkin haudanryöstöstä? Ja elämäkerroissa lienee keskeisintä se, että kerrotaan asiat sellaisena kuin ne olivat, suuntaan tai toiseen. Viljami Puustisen kirja oli mielestäni hyvä ja neutraali selonteko ko. yhtyeestä. Ennemminkin tämän artikkelin keskeinen teema vaikuttaa haudanryöstöltä tai harkitulta klikkijournalismilta jos jokin.

Kaikki The Doorsin, Jimi Hendrixin, Led Zeppelinin, Pink Floydin, jne kokoonpanojen joissa edesmenneet ihmiset ovat tähdittäneet alkuperäisiä tallenteita, ja joiden uusintajulkaisuihin on nähty aikaa, vaivaa ja upotettu nykypiratisminkin + levymyyntien kulahduksen uhallakin rahaa, ovatko nekin haudanryöstöä? Itse en olisi tutustunut edes Kingston Walliin saati moneen muuhun bändiin kuten edellä mainittuihin siinä määrin kuin mitä olen tutustunut, jos ko. musiikki ja esim. yhtyeen historiikki ei olisi jatkanut eksistenssiään uusintajulkaisujen, kirjojen ja muun perimätiedoksi luettavan materiaalin muodossa.

Tragediat kiehtovat ihmisiä, siinä olet oikeassa, mutta myöskin niiden syyt ovat samalla tapaa ihmisten mielenkiinnon kohde, siinä missä traagisen - tai ylipäätänsä elämänsä lopun - kohdannut muusikko tai taiteilija nousee useimmiten postuumisti uuteen arvoon; hänet löydetään sillä tapaa, jollaisena häntä ei useinkaan oikeutetusti tässä elämässä nähty. Pätee lukemattomiin artisteihin. Surullista, mutta pitää ajatella sitä miten paljon nämä artistit ovat ihmisten mieliin vaikuttaneet. Siksi omasta mielestäni on parempi, että materiaalia julkaistaan ihmisten saataville kuin että sen annetaan hapertua jossain arkistojen uumenissa maailman tappiin asti. Samasta syystä onkin turhan provokatiivista ja koko rock-journalismin rippeiltä oman oksan alta sahaamista pelkän klikkihuorauksen nimissä väittää että ainoastaan itsetuho olisi konsti saavuttaa "rock-ikonin status". Mitä sekin edes merkitsee? Jokainen tie kuljetaan jossain vaiheessa loppuun, joten toivoisin että sinullakin olisi kykyä nähdä asioita tässä perspektiivissä pidemmälle. Keskitytään siihen että musiikkia ylipäänsä julkaistaan vielä, ja varsinkin että voimme nähdä materiaalia edesmenneiltä artisteilta/kokoonpanoilta joita ei muuten emme valitettavasti pääsisi ihailemaan lainkaan. Tuollaisista asioista erikseen nillittäminen saa aikaan vain sen, että katkeruus on ainoa motivaattori kirjoittaa. Silloin lienee peiliin katsomisen paikka?

kolmisilmä