Arvio: Neljä Ruusua teki jälleen takuuvarmaa laatutyötä

Neljä Ruusua: Euforia (Ratas/Sony).
8- / 10

Ratas / Sony

<p>LEVYARVIO &nbsp; Ilkka Alanko ja kumppanit ovat tahkonneet samalla kokoonpanolla jo yli 30 vuotta.</p>

Kun viimeksi näin Neljä Ruusua -yhtyeen lavalla Helsingin Kaivopuistossa Helsinki-päivänä 12. kesäkuuta 2001, lauloi yhtyeen laulusolisti Ilkka Alanko huolettomasti "hei beibi, ota suihin".

Ruusujen jälkeen esiintyi kolumbialainen maailmantähti Shakira arviolta 80 000 hengelle.

Kun joensuulähtöisen kvartetin 14. studioalbumin avausraita Esirippu käynnistyy, ei tuosta rehvakkaasta kukkoilijasta tunnu olevan kuin haikea muisto. Juuri kun olen tyrmäämässä uuden levyn väsyneeksi muniinpuhalteluksi, saapuu kakkosraita Paikallinen Paavi pelastamaan kuulijan ja bändin Kent-henkisellä hittipotentiaalilla.


Ilkka Alangon kohtaloksi on ollut jäädä isoveljensä Ismon varjoon. Kun kriitikot, opiskelijat ja kulttuuri-ihmiset ovat ihastelleet isoveljen nokkelia kielikuvia ja uusiutumiskykyä, on pikkuveli nähty maneeriensa vankina operoivana opportunistina.

Karrikoiden tämä näkyy esimerkiksi siinä, että kun isoveli tekee parodiavideon television lauluohjelmista, osallistuu pikkuveli Vain elämää -sarjaan.

Hetkittäin käy kuitenkin mielessä, onko Ilkka Alangon rajoja rikkova röyhkeys osa hänen kokonaisvaltaista taideperfomanssiaan.

En varmasti koskaan lakkaa hymyilemästä sille näylle, jonka koin sunnuntaina 21. marraskuuta 2010 Helsingin Tavastia-klubilla Tuomari Nurmion 60-vuotispäivillä, kun öljytty Ilkka Alanko hieroi ylävartaloaan mustalla nahkasohvalla esittäessään tulkintaansa eräästä Nurmion klassikosta.

 Törkeää rienausta, puhisi ja tuhisi vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettu Sami "Frank" Muttilainen rientäessään päätään pudistellen keikkasalista baarin puolelle.

Ei, se ei ollut rienausta, se oli vain osa Juppihippipunkkarin taiteellista performanssia. Vai kuuluuko miestä kutsua nykyään Normcoreprotohipsteriksi?

 Mikään ei ole ikuista, olen kaikkeen nyt valmiina, vahvempana kuin milloinkaan, laulaa Ilkka Alanko rennon itsevarmasti ihmissuhdetilityksessä Kengät. Ääni on iskussa. Edelleen.

Tänä vuonna 33 vuotta täyttävä Neljä Ruusua on operoinut samalla kokoonpanolla kaikki yhteiset vuotensa. Seikka, jota voidaan pitää pienoisena ihmeenä yhtyeen koettua vuosien varrella niin päihdeongelmat kuin ekstentiaaliset kriisitkin. Kitaristi Kode Koistisella on edelleen upea melodiataju ja kyky luoda toimivia lauluja, kun taas rumpali Kämy Kämäräinen sekä basisti Lade Laakkonen ovat hitsautuneet saumattomaksi rytmiryhmäksi.

Euforian vahvuus ja heikkous on yksi ja sama asia: tämä on tuttua ja turvallista Neljää Ruusua  eli tanssittavaa poprockia suomeksi  bändiltä, joka jo 1990-luvulla löysi äänensä ja paikkansa suomirockissa. Jos yhtyeestä tykkää, on levy takuuvarma lisä fanin levyhyllyyn. Jos ei... No, arvaatte varmaan loput.

Silti uskon ja väitän, että kun nämä laulut lähtevät soimaan isolla festivaalilavalla pimenevässä kesäyössä, on arjesta irtioton tekevälle yleisölle ennustettavissa taianomaisia tunteita ja ekstaattista euforiaa. Edelleen.

 

Kommentit

Tiedoksi vaan, että Neljän Ruusun materiaali ei lainkaan ole tuttua ja turvalista kuin osittain, jos et tätä huomannut, niin en tiedä mikä kriitikko lienet... ...

Anonyymi