Arvio: Mokoma teki parhaan albuminsa yli kymmeneen vuoteen

Mokoma: Elävien kirjoihin (Sakara / Sony).
9½ / 10

 

Ville Pirinen

<p>LEVYARVIO &nbsp; Mokoman laulusolisti Marko Annala selätti masennuksensa ja puki raskaat kokemuksensa sanoiksi uudelle äänilevylle.</p>

Lappeenrantalaislähtöinen, sittemmin helsinkiläis-tamperelaistunut Mokoma on kaksijakoinen yhtye. Tehtyään uransa kaksi ensimmäistä pitkäsoittoa Valu (1999) ja Mokoman 120 päivää (2001) monikansalliselle EMI-yhtiölle, sai karjalaiskopla lähtöpassit yhtiöltä umpisurkeiden myyntilukujen vuoksi.

Kun heikompi kaveri olisi tässä tilanteessa lannistunut ja pannut pillit pussiin, sai Mokoma tästä vain uutta puhtia myllyyn, laittaen levy-yhtiöiden penseästä suhtautumisesta suivaantuneina oman Sakara -levy-yhtiön pystyyn.

Tämän tarinan suureen ironiaan kuuluu, että kun EMI-yhtiö laskettiin haudan lepoon syyskuussa 2012, niin Mokoma ja Sakara sen kun vain porskuttavat.

Nousu suomirockin kärkikahinoihin onnistui kolmosalbumilla Kurimus (2003), joka poiki fantastisen Takatalvi-hitin. Kun yhtyeeltä katosi tarve miellyttää monikansallisen levy-yhtiön kotimaan osaston hittihakuisia pikkupomoja ja tilalle löytyi tarve miellyttää ainoastaan omia musiikillisia ambitioita, löysi Mokoma oman äänensä suomirockin ja thrash-metallin epäpyhästä liitosta.

Kurimusta seurannut Tämän maailman ruhtinaan hovi (2004) sai tämän kriitikon riisumaan aseensa, kaivamaan superlatiivivarastosta suurimmat hehkutukset ja lätkäisemään Soundi-lehden arvostelussa levylle täydet viisi tähteä. Aiheellisesti levy siivittikin yhtyeelle tietä nykyiseen massasuosioon.

Vuosien saatossa Tämän maailman ruhtinaan hovi on osoittautunut Mokoman diskografian kirkkaimmaksi jalokiveksi. Tämän albumin kaupallisemmat sävyt johtivat Mokoman seuraavaksi brutaaleimmille sävelvesille yhtyeen peläten kenties sitä, että seesteisempi ilmaisu johtaisi syytöksiin itsensä myymisestä kaupallisuudelle ja mammonalle.

Symbolisesti Mokoman kymmenes studioalbumi Elävien kirjoihin herättää kiinnostuksen jo nimensä puolesta. Onko ensi vuonna 20 vuotta täyttävä yhtye hylännyt takuuvarmat rutiinisuoritukset ja uskaltautunut jälleen heittäytyä? Onko Mokoma katsonut peiliin ja tajunnut, että hetkinen, ollaanko tässä kuljettu turhan turvallisilla laduilla hieman liian pitkään? Onko Mokoma herännyt horroksesta elävien kirjoihin?

Yhtyeen solisti Marko Annala on julkisuudessa kertonut jo useamman vuoden ajan kärsineensä masennuksesta. Kun todistin Mokoman viimeksi keikalla Turun Caribia-Areenalla 2. marraskuuta 2012, vaikutti Annala jotenkin poissaolevalta. Mieheltä, joka esitti Marko Annalaa, mutta joka oli henkisesti jossakin ihan muualla.

Tuosta keikasta puoli vuotta myöhemmin Annala kertoi Helsingin Sanomille, että lääkäri oli vuodenvaihteessa todennut hänen kärsivän keskivaikeasta masennuksesta. Sattumaako?

Ilmankos Mokoman tunnelma Caribiassa tuona iltana oli niin vinoutunut ja skitsofreeninen niin lavalla kuin takahuoneessa.

Elävien kirjoihin on täysin toista maata. Siihen tuskin löytyy suoraa vastausta, kuinka suuri merkitys levyn soundeihin ja tunnelmaan on sen tuottajalla Janne Saksalla tai levyn miksanneella ruotsalaisella Jens Bogrenillä  joka ennen Mokomaa on työskennellyt muun muassa Opethin, Katatonian ja Soilworkin kanssa  mutta puhtaasti sounditeknillisesti levy soi raikkaasti, mutta silti rikkaasti.

Myös musiikillisesti Mokoma kuulostaa inspiroituneelta. Metallisemmissa riffeissä on enemmän ideaa kuin vuosiin ja Annalakin kuulostaa läsnäolevalta sekä itsevarmalta. Silti yhtye on parhaimmillaan silloin, kun se uskaltautuu leikkimään suomirockin valtavirran kanssa, kuten Annalan masennuskausia peilaavassa kappaleessa Lunnaat sekä albumin päättävässä eepoksessa Nimensä unohtaneen rukous.

Kokonaisuutena Elävien kirjoihin on kuitenkin niin väkevä ja vahva albumi, että jätän täydestä kympistä puoli pistettä vajaaksi vain siksi, että yhtyeellä näyttäisi olevan tällä hetkellä musikaalista vimmaa ja voimaa ylittää seuraavaksi vaikka tähänastisen uransa merkkipaalu Tämän maailman ruhtinaan hovi. Suunta näyttää ainakin olevan oikea.

Kiitos Mokoma  ja tervetuloa takaisin.