Österman: Miksi ihmeessä joku haluaisi investoida tappiolliseen radioasemaan?

Radio Helsinki

Radio Helsingin päätoimittaja Maria Veitola julkaisi avoimen vetoomuksen johtamansa kanavan puolesta Helsingin Sanomissa sunnuntaina 5. heinäkuuta 2015.

Radio Helsingin Facebook-sivut

Tällaisen viestin Radio Helsingin ystävä saa lopulta Invesdor-verkkopalvelulta investoidessaan varantojaan kanavan tulevaisuuden turvaamiseksi.

Kuvakaappaus Invesdor-verkkopalvelusta

<p><span lang="">BLOGI Radio Helsingin kohtalonhetket ovat käsillä, kirjoittaa Iltamakasiinin musiikki- ja viihdetoimittaja Nalle Österman.</span></p>

Tänään, sunnuntaina 5. heinäkuuta 2015 helsinkiläisen paikallisradioaseman Radio Helsingin päätoimittaja Maria Veitola julkaisi Helsingin Sanomissa sydäntäsärkevän vetoomuksen asemansa kuulijoille kaivaa kuvetta johtamansa aseman tulevaisuuden puolesta.

Ilman uusia rahoittajia kanava joutuu Veitolan mukaan lopettamaan toimintansa.

Uusien rahoittajien löytämiseksi kanava on lanseerannut yhteisörahoituskampanjan, jolla on tarkoitus maksaa asema velattomaksi, saada toiminta omavaraiseksi ja taata kanavan jatkuvuus.

Mutta onko Radio Helsingillä enää tulevaisuutta muuttuvassa mediaympäristössä?

Kun helsinkiläinen paikallisradio Radio City aloitti lähetyksensä Helsingin Ruoholahden Lepakkoluolasta vappuna 30. huhtikuuta 1985 taajuudella 96,2 MHz, olin 11-vuotias.

Muistan, kuinka vapisevin käsin pyöritin pienen monoradion säätimen oikealle taajuudelle ja nostin antennin ylös lapsuudenkodissani, Itä-Helsingin Kontulassa.

Kaiken surinan, särinän ja paukkeen keskeltä erottui välillä radiojuontaja Outi Poppin ääni. Puolisen tuntia tuota rätinää ja jaarittelua kuunneltuani päätin suosiolla sulkea kanavan.

Voi millainen antikliimaksi tuo Radio Cityn ensimmäinen lähetys olikaan!

Sittemmin tilanne muuttui käänteentekevästi.

Tätä syyttäminen tai kiittäminen on kanavan Hevitaivas-ohjelmaa, jota pyörittivät sellaiset radiopersoonat kuten Jyrki "General Njassa" Jantunen, Zeus Mattila sekä Jone Nikula.

Radio Cityn ja Lepakkoluolan ansiota tai syytä on sekin, että päädyin 15-vuotiaana ottamaan ensiaskeleitani suomalaisen rockjournalismin saralla Lepakkoluolassa sijainneesta rockin ajankohtaislehden Rumban toimituksesta käsin.

Samalla tiellä olen edelleen – nyt vain Iltamakasiinin riveissä.

Kun Lepakkoluola purettiin Nokian uuden tornitalon tieltä, muutti Radio City muutaman sadan metrin päähän Kaapelitehtaalle, missä kanava operoi aina joulukuuhun 2006 saakka, jolloin City joutui lopettamaan toimintansa valtioneuvoston evättyä kanavan toimiluvan.

Vuosituhannen vaihteessa uusi paikallisradioasema Radio Helsinki aloitti toimintansa. Kanavan ensimmäinen lähetys lähetettiin ilmoille 1. maaliskuuta 2001 taajuudella 95,2.

Radio Helsingin tausta liittyy 22.–31. lokakuuta 1999 samalla taajuudella 95,2 MHz toimineeseen Lepakkoradioon, joka oli Helsingin Elävän musiikin yhdistyksen Elmun radioprojekti, jossa muistettiin ja kunnioitettiin Lepakkoluolan värikästä historiaa.

Syntyi ajatus, että Helsingin seudulla olisi kysyntää radiokanavalle, joka soittaisi monipuolisesti musiikkia ilman soittolistoja ja tarjoaisi siten jännittävämmän ja mielenkiintoisemman vaihtoehdon formaattiradion konservatiivisiin soittolistoihin kyllästyneille kuulijoille.

Kesällä 2002 olin yhden kesän töissä jäsenhankkijana – eli feissarina – ympäristöjärjestö Greenpeacelle Helsingin kaduilla, 29-vuotiaana.

Tuohon aikaan kasvotusten tapahtuva jäsenhankinta oli maassamme vielä suhteellisen tuore juttu, joten vastaanotto ihmisten keskuudessa oli innostunut ja positiivinen.

Ikävin muisto tuossa työssä olikin se, että ympäristöjärjestön toimiston radio oli säädetty Radio Helsingin taajuudelle.

Tunne oli jokseenkin sama kuin olisi kuunnellut sitä Radio Cityn ensimmäistä lähetystä Lepakkoluolasta.

Tuolloin tein periaatepäätöksen, etten enää koskaan virittäisi omaa radiovastaanotintani Radio Helsingin taajuudelle vapaaehtoisesti.

Vuodet vierivät ja niin paikallisradioasema Radio Helsinki kuin musiikkitoimittaja Nalle Österman operoivat omissa maailmoissaan, kuka milläkin taajuudella.

Väillä tiemme risteytyivät Helsingin Sanomatalossa, jolloin jo Lepakosta tuttu vanha kunnon General Njassa haastatteli kanavalla keväällä 2010 Sonic Roots -yhtyettämme tai kun kanavan tietoviisastelija Harri Niemi istutti minut piinapenkkiinsä vuotta myöhemmin Härmägeddön-kirjani tiimoilta.

Ki-tois!

Lopulta Radio Helsingille tuli Sanomatalosta lähtö vuodenvaihteessa 2013-2014, kun Sanoma-konserni päätti lakkauttaa koko historiansa ajan tappiollisena pyörineen radiokanavan.

Lakkautuspäätöksen jälkeen syntyi Pro Radio Helsinki -liike, akuutti pelastusrengas kanavan tulevaisuudelle.

Nyt ollaan jälleen kuitenkin siinä pisteessä, että keväällä 2014 Helsingin Sörnäisten Teurastamolle muuttanut kanava on taas lakkautusuhan alla.

Pakko myöntää, että kun kuulin Radio Helsingin rämpivän jälleen uusissa talousvaikeuksissa ties monennenko kerran, olin ties monennenko kerran vahingoniloinen.

"Siitäs saivat, kun soittavat niin paskaa musaa", hirnuin nokkeluudelleni.

Helmikuussa 2015 kirjoittamani bloggaus "Suomalainen indierock on kuolettavaa ulinaa" reflektoi jossakin määrin erinäisiä syitä myös Radio Helsingin alennustilaan.

Sitten aloin pohtia asiaa uudemman kerrran.

Kuten kanavan sanonta kuuluu, "olet ystävien seurassa".

Siinä on kieltämättä jotakin kaunista, söpöä ja ylevää kylmään ja kovaan maailmaan.

Tällöin aloin miettiä, haluanko olla kylmä ja vahingoniloinen paska vai ystävien seurassa?

Globalisaatio on tuonut mukanaan kaikenlaista kummallista ja ihmeellistä.

Suuri ja mahtava tuntuu olevan päivän sana ja trendi. Mitä suurempaa sitä mahtavampaa.

Kuntaliitokset. Fuusiot. Stadionkonsertit. Pilvenpiirtäjät. Monikansalliset brändit. Veroparatiisit. Salamyhkäiset kirjainyhdistelmät.

Tässä suhteessa oma vahingoniloni pelaisi vain suurten yritysjättien pussiin. Niiden, jotka radiomaailmassa tukeutuvat tuntemattomiin radioääniin ja kasvottomiin soittolistoihin omalaatuisten radiopersoonien sijaan.

Joten aloin tutkailla Radio Helsingin tekijäluetteloa.

Silloin se iski tajuntaan, totta tosiaan.

Minähän olen ystävien seurassa!

Mietin Sacha Remlingiä, jonka kanssa perustimme Kulosaaressa ensimmäisen yhtyeemme Rövel Bödel Jävelin 15-16 -vuotiaina ja jonka kanssa koimme monta unohtumatonta hetkeä Lepakkoluolassa aikoinaan.

Mietin Outi Poppia, jonka ensimmäinen Radio Cityn lähetys saa karvat nousemaan pystyyn edelleen.

Mietin Luca Garganoa, jonka kanssa nauroimme, hymyilimme ja lauloimme lukemattomat kerrat Kampin Heavy Cornerin Hevikaraokessa sekä riitelimme oikeista vastauksista Kallion Tauko Barin musavisassa.

Mietin kanavan päätoimittajaa ja tv-persoonaa Maria Veitolaa, jonka pinnallinen, teennäinen ja vastenmielinen olemus naisen etunimeä kantaneessa televisioshow'ssa saa karvat nousemaan pystyyn edelleen.

Mietin Paskalistan juontajaa Ari "Paska" Peltosta, jonka Pallinaama-teokset tarjoilivat monta riemastuttavaa hetkeä siitä märästä kielisuudelmasta puhumattakaan, jonka alaston Peltonen kerran suulleni muiskautti erehtyessäni kerran vierailemaan Radio Helsingin toimituksessa väärään aikaan.

Mietin LCMDF-yhtyeestä tuttua laulajaa Emma Kemppaista, jonka väkevä, energinen ja karismaattinen esiintyminen Pohjois-Norjan Træna-festivaalilla kesällä 2012 saa karvat nousemaan pystyyn edelleen.

Mietin Warner -levy-yhtiön kykyjenetsijänä häärivää Lasse Kurkea, jonka aurinkoinen olemus ja positiivisuus on valaissut radiolähetyksiä, toimituksia, neukkareita ja keikkapaikkoja siitä lähtien, kun mies teki läpimurtonsa kansakunnan kollektiiviseen tietoisuuteen Lemonator-yhtyeen laulavana lauluntekijänä joskus 1990-luvun puolivälissä.

Mietin Soliti-yhtiön nokkamiestä Nick Triania, joka on elävöittänyt suomalaista indiekenttää unohtumattomasti vaihtoehtoisilla ja epäkaupallisilla julkaisuillaan ja tuotannoillaan, tuoden junttikansan keskuuteen aimo annoksen brittiläistä tyylikkyyttä ja korrektiutta.

Mietin Markus Nordenstrengiä, jonka ajoittaiset siirappiset kirjoitukset ja yltiömakeat hehkutukset saavat karvat nousemaan pystyyn edelleen.

Ja lopulta mietin Njassaa, jonka musiikkivalinnat Radio Cityn Hevitaivas-ohjelmassa tekivät unohtumattoman ja lähtemättömän vaikutuksen erääseenkin teini-ikäiseen pikkupoikaan Helsingin Kontulassa 1980-luvun puolivälissä.

Ja kun olen näitä henkilöitä oman aikani miettinyt tajuan, kuinka paljon olen heiltä elämäni varrella saanut.

On tullut aika antaa kaikkien näiden yhteisten vuosien jälkeen vihdoin jotain takaisin.

"Jos haluu saada on pakko antaa", lauloi turkulainen rap-artisti MC Nikke T (os. Niko Toiskallio) 1990 julkaistussa hittikappaleessaan.

Vuodesta 2011 lähtien Turussa majailleena musiikkitoimittajana minulla ei pitäisi periaatteessa olla mitään syytä investoida helsinkiläiseen radioasemaan, varsinkaan tappiolliseen sellaiseen.

Välillä tulee kuitenkin hetkiä, jolloin tuntuu paremmalta ajatella tunteella kuin järjellä. Outoja heräteostoksia on varmasti tehnyt itse kukin.

Joukko- tai yhteisörahoitus on rahoitusmuoto, joka on yleistynyt 2010-luvulla. Itse olen vuosien varrella tukenut tämän mallin puitteissa muun muassa brittiläistä lauluntekijää Ginger Wildheartia sekä helsinkiläistä hevikitaristia Timo Tolkkia Pledge Musicin kautta sekä suomalaista Iron Sky -tieteisfiktiota Indiegogo-palvelussa.

Joten pienen paikallisradioaseman tukemisessa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä.

Jännittäväksi tämän tekee, että kokeilen nyt ensi kertaa kotimaista palvelua, Invesdoria.

Tätä kirjoittaessani Radio Helsingin yhteisörahoituskampanjaa on jäljellä vielä 11 vuorokautta. kirjoitettaessa kampanja on kerännyt 112 200 euroa, eli 75 prosenttia 150 000 euron minimitavoitteestaan.

Mikäli minimitavoite ei täyty, kampanja raukeaa ja tukijat saavat investointinsa takaisin.

Tällöin Radio Helsinki kuolee.

Radio Helsingin yhteisörahoituskampanja rahoitetaan osakeantina, missä yhden osakkeen nimellisarvo on 150 euroa.

Kun radioaseman pelastuskampanjaan voi osallistua merkitsemällä minimissään yhden osakkeen nimiinsä tai edustamalleen yritykselle, ei kampanjaan ole alle 151 euron mitään asiaa.

Minimi-investoinnilla ostaja saa yhden numeroidun osakekirjan, "I Own Radio Helsinki" -kangaskassin, "I Own Radio Helsinki" -rintamerkin sekä mahdollisuuden vaikuttaa.

Tämän vastapainoksi 70 osaketta merkitsevä, eli 10 500 euroa investoiva suuromistaja saa ikioman kehumisohjelman Radio Helsinkiin, jossa investoijan lempijuontaja kehuu tätä suorassa lähetyksessä tunnin verran – ja kaiken kukkuraksi suuromistaja saa studiovierailustaan muistoksi vielä ikioman uniikin vinyylilevyn.

Käyttämiini ulkomaisiin palveluihin verrattuna Invesdorin järjestelmä on esteettisestä selkeydestään huolimatta kankea ja hankala.

Ei siis ihme, että Veitola on varustanut Hesarin kirjeensä auttavalla palvelunumerolla.

Ensin Invesdor haluaa tietää käyttäjän tarkat henkilötiedot sekä pankkiyhteydet. Tässä ei nyt sinänsä ole vielä mitään ihmeellistä. Tämän jälkeen tulevan radioaseman omistajan on vielä kuitenkin vastattava kyselylomakkeeseen, jolla testataan investoijan tietämystä rahoitusmarkkinoista.

Lopuksi ostajaa muistutetaan vielä, että investoijan rahat saattavat valua kankkulan kaivoon ilman tuottoa.

En siis yhtään ihmettele, jos jotkut jättävät turhautuneina leikin kesken.

Lopulta ollaan kuitenkin pisteessä, jossa yhden osakkeen hinta 150 euroa sekä yhden (1) euron merkintäpalkkio ovat vaihtamassa omistajaa.

Muutamalla klikkauksella ja pankkitunnuksen koodilla matkatietokoneeni kuvaruutuun ilmestyy seuraava viesti:

"Onneksi olkoon! Olet merkinnyt 1 Kaupunkitarinat Oy:n osaketta"

Mitä tuolla rahalla lopulta saa, vai saako mitään, sen aika näyttää.

Ainakin se antaa itselleni konkreettisen äänioikeuden huutaa, räyhätä ja vaikuttaa ystävien seurassa sellaisen radiokanavan ja ohjelman puolesta, jollainen Radio Cityn Hevitaivas minulle aikoinaan oli.

Jos sellaisen ohjelman joskus saan, on tämä investointi ollut joka sentin arvoinen.

Jos en, ovat kuluttajat tällöin päättäneet, ettei tällaiselle kanavalle ja ohjelmalle ole oikeastaan enää tarvetta.

Kaiken tämän vuodatuksen jälkeen ehkä joku muukin keksii lopulta syyn, miksi kannattaa tukea pienen helsinkiläisen paikallisradioaseman tappiollista liiketoimintaa.

Kaikessa tässä elämässä kun ei ole kyse pelkästä rahasta vaan rakkaudesta.

Ja tällöin investointi rakkaiden ystävien osaamiseen, tulevaisuuteen ja työpaikkojen eteen tuntuu sitä järkevämmältä ja oikeammalta, mitä enemmän asiaa ajattelee.

Kommentit

Nallen tyylihän on sangen omaperäinen ja hommasta ja hemmosta joko tykkää tai ei. Itsekin ilmeisesti luit jutun kun tänne asti pääsit. Vai oliko se Radio Helsinki joka sussa herättää antipatiaa? Tollainen keskenkasvuisten juttuja puskista huutelu on kuitenkin ihan helvetin säälittävää. Käpäytys!

Vellu Pirinen

Nalle on hyvä kirjoittaja, pitäkää saviaivot suu kiinni. Itse en pysty enää Helsinkiä kuuntelemaan. Viime muutoksessa hyvät
juontajatsai huonont ohjelmapaikat ja päiväsaikaan läppä on aivan luokatonta. Tämä Barbaari ja Prinnsi oli viimeinen pisara hyväveli juttuineen

Irma

Kuunteluluku on kuitenkin kasvanut reilusti, joten oikeaa ohjelmapolitiikkaa he silloin ovat harjoittaneet, sitä tuskin voi kiistää.

Kaikkia ei vaan voi miellyttää, itseni mukaan lukien. Siksi en tähän kampanjaan osallistukaan, harkitsin kyllä samoin kuin ystäväklubia viime vuonna.

ui