Raportti: IM katsasti uutta kotimaista rokkia – paikalla viisi katsojaa!

Yhtyeet Dead Flowers ja Ilta Kalliossa esiintyivät Turun Portissa perjantaina 4. syyskuuta 2015. Dead Flowers -yhtyeen logossa on punainen ruusu.

Dead Flowers

Ilta Kalliossa -yhtye on perustettu Helsingin Kalliossa syksyllä 2012.

Santtu Särkäs

LIVEARVIO Uudelle rockmusiikille ei Suomessa näytä olevan enää tilausta, kirjoittaa Iltamakasiinin musiikki- ja viihdetoimittaja Nalle Österman.

Intiaanipäällikön näköinen nuori mies ottaa hörpyn oluestaan ja katsoo minua silmiin:

– Ei rock kuole koskaan. Rock on asenne. Rock on mielentila. Ei huolta huomisesta.

Perjantai-ilta Suomen Turussa ja vaihtoehtoina olivat "mukava koti-ilta periferiassa" ja "mukava koti-ilta periferiassa". Ilta näytti siis poikkeuksellisen hyvältä. Kunnes puskista tuli pyytämättä ja täytenä yllätyksenä vaihtoehto C, "kahden nousevan kotimaisen rockyhtyeen rock-konsertti Suomen Turussa".

Ja minä hölmö menin valitsemaan väärin.

Tästä on tulossa pitkä ilta.

Portti on piskuinen anniskelujuottola kahdessa kerroksessa Turun Hämeenkadulla. Yläkerrassa opiskelijat tykkäävät juoda opiskelijahintaisia juomia opiskelualennuksella opiskelumotivaation ylläpitämiseksi. Ei ihme, sillä paikka sijaitsee Turun yliopistokampuksen välittömässä läheisyydessä.

Alakerran hämärässä luolassa järjestetään puolestaan tapahtumia laidasta laitaan. Niin tänäänkin.

Portin henkilökunta ei ole selvästikään hankkinut kannuksiaan ainakaan yliopistolta, sillä niin onnetonta heidän tapahtumiensa markkinointi systemaattisesti on. Ehkä heitä ei kiinnosta. Tai sitten he eivät osaa. Tai sitten he ovat hieman tyhmiä.

Valitse miellyttävin vaihtoehto.

Tällä välin intiaanipäällikkö on kääntynyt toisen miehen puoleen.

– Mut kelaa nyt esimerkiksi Alice Cooperin Trash-albumia, kyllä siinä se tuotanto on tosi levee. Mut ei se kännykällä kuulosta samalta.

Tänään ollaan tekemisissä suurten ajattelijoiden ja filosofien kanssa.

– Forssa.

Anteeksi mitä?

– Forssa. Mä olen Forssasta, vekkulin näköinen lippispää selventää.

Katselen miestä epäuskoisena. Pelleileekö hän kanssani? Ei hän voi olla tosissaan!

– On se Forssasta, on se, Ilta Kalliosta -yhtyeen laulajatar Annabella nauraa.

Tämäkin vielä.

– Oletsä ikinä käynyt Forssassa, vekkuli kyselee yhtäkkiä.

Mutisen jotain epämääräistä jostakin ohikulkumatkasta. Miksi v****ssa minun pitäisi käydä jossain v***n Forssassa!?! Mähän olen syntyperäinen stadilainen!

Toisaalta, tuskin mikään Forssa sen kummallisempi paikka on kuin Helsingin Kalliokaan.

– Niin, kyllä Forssasta saa vielä kunnon heroiinia, kun jossain Kalliossa joudutaan tyytymään subutexiin, vekkuli virnistää Annabellalle, saaden naiselta tuiman katseen.

Rock-huumoria. Tässä kohtaa kuuluu nauraa. Nauretaan kimpassa.

Hehheh.

No niin, nyt se on hoidettu.

Juho Juntunen oli Forssa-näyttelyn suojelija. Tiedätkö sä ne Juntusen Forssa-aiheiset sarjakuvat Soundissa?

Nyökkään tietäväni. Juntunen oli Soundi-lehden pitkäaikainen erikoistoimittaja, joka takavuosina kirjoitti kiistatta Suomen parhaat rockjutut. Niitä tulee ikävä.

Juho Juntunen (s. 1953) sai potkut Soundi-lehden palveluksesta maaliskuussa 2014 lehden kustantajan vaihduttua.

Vekkuli kääntyy selittämään vierustoverilleen.

– Mä kävin niillä perintörahoilla New Yorkissa ja Lontoossa. Kaikki meni, vekkuli virnistää.

Muistelen, kun kerran päätin lähteä äkkilähdöllä New Yorkiin. Edellisiltana olivat olleet Children Of Bodomin Alexi Laihon syntymäpäivät Helsingin Tavastia-klubin alakerrassa sijaitsevassa Semifinalissa. Juhlakansaa viihdyttämään oli tilattu Cleaning Women -yhtye.

Ryhmän kilistely ja kolina otti päähän niin paljon, että kotiini päästyäni päätin ensitöikseni vaihtaa manteretta ihan vain varmuuden vuoksi.

332 euroa Finnairilta.

Aamulla en tietenkään muistanut heräteostoksestani mitään.

Paitsi puoli minuuttia heräämiseni jälkeen.

Voi vi**u!

Siinä sitä sitten istuttiin kuusi tuntia myöhemmin New Yorkiin lähtevässä koneessa.

Kun sitä pieni poika Kontulasta lopulta reilut kymmenen tuntia myöhemmin astui värivalojen sykkeeseen ja pilvenpiirtäjien keskelle Broadwaylle, kyllä siinä tunsi itsensä erääksi Jussi Hakulisen säveltämän klassikkokappaleen henkilöksi, pieneksi ihmiseksi suuressa maailmassa.

Miltäköhän Forssan miehestä on mahtanut tuntua?

Moni ihmetteli mulle, että miksi mä meen koko ajan Lontooseen niillä perintörahoilla, kun mä olisin voinut mennä muuallekin ja kiertää maailmaa. Mutta kun mä halusin mennä sinne Lontooseen! Kyllä mä sitten siellä kävinkin, noin kerran kuussa, kunnes ne rahat lopulta loppui, vekkuli selittää hieman apeana.

Nyt Forssan, New Yorkin ja Lontoon mies on vihdoin Suomen Turussa.

– Tuleeko Turusta mitään hyviä rockbändejä? Siis muita kuin Bogart Company, keskeyttää intiaanipäällikkö yhtäkkiä keskustelumme.

Rock-huumoria. Tässä kohtaa kuuluu nauraa. Nauretaan kimpassa.

Hehheh.

No niin, nyt se on hoidettu.

Yritän sössöttää inkkarille jotain Xysmasta, Disgracesta, Funebresta, Sweatmasterista ja sellaisesta, mutta eihän Turku mikään rock-kaupunki ole. Paitsi kyllä Tommi Läntinen on kieltämättä aika rock.

Kysehän on ihan siitä, mistä perspektiivistä asiaa katsoo.

Niin, sama se on Forssankin kanssa. Siihen voi suhtautua alentuvasti tai sitten hyvillä fiiliksillä, vekkuli filosofoi näkemyksellisesti.

Mutta nyt on jo aika siirtyä alakertaan, missä aloittamassa on Ilta Kalliossa. Seuralaiseni täytyy vain ensin päästä käymään saniteettitiloissa.

Häntä odottaessani miestenhuoneeseen näyttää suuntaavan epämääräisen näköinen hahmo, joka muistuttaa takavuosien pulveriveijareita Helsingin Kalliossa. Vieläkö tuokin on elossa?

Muutaman askeleen päässä perään säntää yhtä suttuisen ja epäilyttävän näköinen hahmo, joiden ilmeet ja elekieli viestivät omaa karua kieltään siitä, ettei tässä olla nyt pelkästään eritehommiin menossa.

Sitä se on, narkomaanin arki.

Piikkejä tai pulvereita yleisissä käymälöissä ja sotkuisissa luukuissa, ensin yleensä pulvereita, myöhemmin piikkejä. Piikittämällä kun aineiden tehot nousevat huomattavasti paremmin esiin.

Siinäpä sitä rock'n roll -huumoria kerrakseen.

Ei alkoholistin elämä ole yhtään sen auvoisampi, siinä laiton päihde on vaihtunut vain lailliseen. Sama sotku siitä myöhemmässä vaiheessa joka tapauksessa tulee.

Voi voi.

Kun tuo mieskaksikko matkustaa leijailemaan lokoisten heroiinipilvien ylle, matkaan minä ja seuralaiseni alas kolkkoja portaita maan alle rokkihelvettiin.

Liput tilaisuuteen maksavat viisi euroa, minkä maksaa ilolla, auttaahan se kartuttamaan bändien ohutta kengännauhabudjettia.

Paikalla on kenties viisi maksanutta katsojaa.

Ilta Kalliossa alkaa leipoa. Bändihän kuulostaa hyvältä! Huomio kiinnittyy nopeasti karismaattiseen laulusolistiin Annabellaan, jonka ääneen vuodet ovat tehneet näemmä pelkästään hyvää.

Jumalauta, miten hyvältä nainen kuulostaa!

Itselleni nainen tuli tutuksi jo 2000-luvun alussa, jolloin hän teki syvän vaikutuksen Blue In The Face -nimisen helsinkiläisen katurockbändin kanssa.

Piakkoin hän kuitenkin siirtyi silloisen poikaystävänsä johtamaan Vanity Inkiin. Virheliike – minkä totesin jo heti tapahtuneesta kuultuani ja monesti sen jälkeenkin.

Sillä mitä muuta voi odottaa bändiltä, jonka joka jäsenen tärkein tehtävä lavalla ja sen ulkopuolella tuntuu olevan soittaa toinen suohon lavalla ja sen ulkopuolella.

No, ei tietenkään muuta kuin järjetöntä kakofoniaa ja sekoilua.

Lopulta Vanity Ink lopetti toimintansa 2012 motivaation puutteeseen, perheenlisäyksiin ja yleisön kiinnostuksen totaalisen lopahtamisen suomirockin aladivisioonissa pelaavia rockbändejä kohtaan.

Kun yhtyeen basistin Miki Leivon löytää nykyään Huuto!-nimisestä yhtyeestä, on Annabella jatkanut laulajan uraansa 2012 perustetun Ilta Kalliossa -nimisen katurockyhtyeen keulilla.

Joka juuri tässä ja nyt esiintyy viidelle ihmiselle Suomen Turussa.

Jos astuisin vaikka tässä ja nyt Kallion Vaasankadun ankeimman räkälän – Kultapalmun – ovesta sisään, olisi sielläkin todennäköisesti enemmän porukkaa.

Tämä ei todellakaan ole ilta Kalliossa, tämä on suomalaisen katurockbändin arkea vuonna 2015.

Genren, jonka parissa eivät tänä päivänä häärää muut kuin jämähtäneimmät rokkarit tai tyhmimmät hyypiöt.

Ja mielestäni Annabella ei ole kumpaakaan.

Pelko.

Se ohjaa tekemisiämme enemmän kuin kehtaisimme myöntääkään.

Kas, siinäkin se pelko taas tuli.

Pelko aikuistumisesta. Pelko muuttumisesta. Pelko muutoksesta. Pelko vastuunottamisesta. Pelko vanhenemisesta. Pelko omasta kuolevaisuudesta. Pelko asuinpaikan muutoksesta. Pelko ystävyyden menetyksestä. Pelko muiden mielipiteistä.

Sen pelon vastapainoksi katurock toimii oivana turvasatamana. Sen puitteissa ei tarvitse pelätä muutosta. Sieltä voidaan kaivaa vanhat Andyt, Hanoit, Hellacoptersit, Thundersit sekä Pistolsit ja leikkiä vuoden olevan edelleen 1996.

Minkä Ilta Kalliossa -yhtyeen toinen kitaristi tekee laittaessaan bändin keikan jälkeen ruotsalaisen The Hellacopters -yhtyeen Supershitty To The Max! -debyyttialbumin avausraidan Gonna Get Some Action Now'n kännykästään soimaan.

Nyt sitä actionia, pkele!

Samaisen The Hellacoptersin, joka jo 2005 julkaistulla viimeisellä omaa studiomateriaalia sisältävän albuminsa nimessä julisti Rock & Roll Is Dead, rock & roll on kuollut.

Totta puhuen, tässä autiossa tulitikkuaskin kokoisessa loukossa minun on helpompi uskoa jälkimmäiseen väittämään.

Täällä ei ole lainkaan sitä samaa actionia kuin mitä oli Turun TVO:lla silloin 1996, kun The Hellacopters tuli ensi kertaa Suomen-vierailulle yli 200 hengen täyttämään pyöräkellariin. Vuonna 2015 täällä on enää Turun suurimmat luuserit.

Kyllä se Nicke Andersson näköjään silloinkin tiesi mistä puhui, aikamme rock-profeetta.

Ei Ilta Kalliossa ihan toivoton tapaus ole, Bryan Adams -nimisessä kappaleessa on jopa orastavaa hittipotentiaalia, mutta pidemmän päälle kappalemateriaalin yksiulotteisuus ja -toikkoisuus käy liian hyvin ilmi.

Mitä helvettiä tuo Annabella oikein tällaisessa bändissä tekee?

Tuo nainen, joka voisi halutessaan hyvinkin olla jonkun Vicky Rostin manttelinperijä. Peto, jonka pöksyihin raavaat miehet haluaisivat päästä ja jonka kireissä nahkahousuissa naiset olla.

Nainen, joka hurmaisi suomalaiset televisiokatsojat välittömällä olemuksellaan ja väkevällä raspillaan.

Pelko.

Ei siihen oikein muuta järkevää selitystä ole.

Mutta joskus meidän on vain uskaltauduttava häkeistämme ulos ja lähdettävä lentoon.

Tai sitten me kärvistelemme ja kärsimme niissä häkeissämme mielialalääkkeitä popsien ja terapiassa pohtien omaa pahoinvointiamme.

Ei helvetti, pakko lähteä täältä Jumalan hylkäämästä rotanloukosta pihalle haukkaamaan raitista ilmaa!

Saan piakkoin seuraa seuralaisestani sekä Annabellalta, jotka ovat saapuneet seurakseni Portin terassille tupakalle ja kaljalle.

Niin, maan henkisessä pääkaupungissa ihmiset saavat viihtyä raittiissa ulkoilmassa virvokkeittensa kanssa peräti aamukahteen, toisin kuin turhantärkeältä byrokratialta tuoksahtavassa Helsingissä.

Yhtäkkiä takavasemmalta pöllähtää hieman homssuisen oloinen pyylevä nainen.

– Mhoi, mhä ohlen Jhohanna, keitäsch the ootthe?

Esittelemme itsemme.

– Ootschä sche Nhalle, Nhalle Öschtermalm, nainen huudahtaa.

Nainen liimautuu kylkeen seuraamme terassille kuin iilimato. Ei vi**u, ei s–tana, tästä on todellakin tulossa pitkä ilta.

– Thiedätschä Nhalle Hhynyschen, kherro schille Hhynyschelle therveischiä, vhoi vitschi schentään mhiten mhä rhakaschtan schen Hhynyschen mhuschiikkhia.

Terveisiäkö? Keneltä?

– Eih khenelthäkhään, mhinä ohlen vhain fhani, nainen nauraa.

Pyylevä nainen alkaa laulaa hoilata Kotiteollisuuden lauluja sekä siteerata Jouni Hynysen tekstejä.

– Thiedätschä Nhalle Hhynyschen, kherro schille Hhynyschelle therveischiä, vhoi vitschi schentään mhiten mhä rhakaschtan schen Hhynyschen mhuschiikkhia.

Katson tuota tuhdissa laitamyötäisessä huojuvaa tukevahkoa naista. Yhtäkkiä minulla välähtää: minähän katson itseäni!

Tuo on minä niinä kertoina, kun en ole itse tajunnut muusta maailmanmenosta mitään, kun kovan kuoren ja huulieni ei ole mahtunut muuta kuin juoma-astian sisältö.

Eikä nyt minulla ole edes alkoholiverhon sumentavaa vaikutusta, jonka taakse piiloutua!

– Thiedätschä Nhalle Hhynyschen, kherro schille Hhynyschelle therveischiä, vhoi vitschi schentään mhiten mhä rhakaschtan schen Hhynyschen mhuschiikkhia.

Ei vi**u, ei stana, pakko painua takaisin alakertaan, missä ilmeisesti Dead Flowers jo soitteleekin.

– Thiedätschä Nhalle Hhynyschen..., kuulen äänen loittonevan selkäni taakse.

Terveisiä Hynyselle.

Alakerrassa Dead Flowers jo leipookin. Nyt paikalla näyttäisi olevan jo arviolta 20 katsojaa. Ja katsohan, intiaanipäällikkö ja vekkulihan se siinä!

Basisti-laulajaksi osoittautuva intiaanipäällikkö esiintyy nahkaliivissä ilman paitaa, kaulassa jotain helyjä. Jalassaan hänellä on mustat tiukat farkut sekä teräväkärkiset mustat bootsit, päässään natsimallinen koppalakki.

– Bolo bolo bolo bolo yoo yoo yoo.

Inkkarin basso muistuttaa Mötley Crüen Nikki Sixxin soitinta vuoden 1983 US Festivalilla. Intiaanipäällikön poseeraukset ovat samalta videolta.

Hänen vierellään seisoo vaaleatukkainen kitaristi. Päätän kutsua häntä jäämieheksi.

Jäämies ja intiaanipäällikkö ovat komea parivaljakko. Myös jäämies on tunkenut housunlahkeensa saappaanvarteen. Ylävartalossaan jäämies luottaa paita-liivit -yhdistelmään. Jäämiehen tanssahtelu, kiemurtelu ja poseeraus muistuttaa Poisonin C.C. DeVillestä.

– Bolo bolo bolo bolo yoo yoo yoo.

Rumpupatteriston takaa löydämme Vekkulin. Mies ei enää näytä vekkulilta, vaan myös soiton perusteella hän kuulostaa olevan vekkulissa kekkulissa. Eihän tämä kulje eikä svengaa pätkääkään!

Inkkari ottaa muutaman huojuvan askeleen kohti mikrofoniaan ja avaa jälleen suunsa:

– Bolo bolo bolo bolo yoo yoo yoo.

Vekkuli bongaa Oasis-paitani ja näyttää peukkua.

– Katsos tätä, hän huudahtaa ja esittelee vasenta ojentajaansa.

Siihen on tatuoitu Oasiksen logo.

– Oasis on helvetin hyvä!

Niin on, mietin itsekseni, olkaa tekin. Hymyilen vekkulille ja näytän hänelle voitonmerkkiä.

– Kiitti, jäämies virkkoo baaritiskin tarjoilijattarelle vastaanottaessa häneltä tuoppiaan. Pitkä siivu, ja taas mennään.

Katson lavalle: vettä, keskiolutta ja lonkeroa. Kyllä nyt kelpaa: rokkia, viinaa ja naisia.

Lavan edessä huojuu ja heiluu pari sutturaa.

Dead Flowers jatkaa leipomista. He uskovat unelmiinsa. Hollywood ja miljoonat dollarit ovat jokaista nuottia lähempänä. Sunset Stripin baarit, Lemmy latomassa kolikoita peliautomaattiin Rainbow Bar & Grillissä, nopeat autot, kauniit naiset ja kiehtovat aineet.

Sitten havahdun todellisuuteen: vuosi on nyt 2015.

Näitä bändejä on niin nähty. Näitä mahtuu kolmetoista tusinaan. Itse asiassa näitä mahtuu miljoona tusinaan. Samat vaatteet, samat poseeraukset, samat kliseet, samat unelmat, samat nuotit, samat särkyneet unelmat.

Humalaista soittoa, epävireistä laulua ja muodoton kasa rock-kliseitä.

Muutaman vuoden ajan soitin tällaisessa itsekin!

– Bolo bolo bolo bolo yoo yoo yoo.

Kuin taikaiskusta eteeni ilmestyy amerikkalaista viskimerkkiä muistuttavan Guns N'Roses -yhtyeen paitamalli.

Se saa minut muistelemaan aikaa, jolloin olimme Sonic Roots -yhtyeemme kanssa kaikista lähimpänä kansainvälistä läpimurtoa!

Tässä tapauksessa kansainvälinen läpimurto olisi tarkoittanut lämmittelybändin pestiä amerikkalaisen Guns N'Roses -yhtyeen alkuperäisen rumpalin Steven Adlerin johtaman Adler's Appetite -yhtyeen Euroopan-kiertueelle joskus 2007–2008!

Tuolloin tunsin jo koskettavani uudenkarhean Porsche 911 -ajoneuvon rattia.

Tämä hanke kaatui, kun Adler sotkeentui jälleen heroiiniin.

– Bolo bolo bolo bolo yoo yoo yoo.

Laulajallemme Nennelle kävi sentään paremmin: hänet muistetaan parhaiten Voice Of Finland -laulukilpailun toisen tuotantokauden alkukarsinnoista, missä hän onnistui hermostuttamaan peräti itsensä Elastisten!

Se oli hienosti tehty. Rock'n roll!

Puolentoista biisin jälkeen olen kuullut Dead Flowersia tarpeeksi. Ei tämä nyt ihan toivoton tapaus ole, mutta minä olen nähnyt ja kuullut jo tämän kaiken.

Suuret unelmat. Särkyneet unelmat. Päihdeongelmat. Päihdekierteet. Sisäiset ristiriidat. Pettymykset. Petokset. Valheet. Kliseet. Starailun. Itsepetokset. Päihteiden luomat illuusiot. Päihteiden luomat liian suuret kuvitelmat itsestään. Sekä suuren ja mahtavan loppuromahduksen.

Mitä vi**ua minä täällä enää teen?

Ulkona maanvaiva iskeytyy jälleen kylkeen.

– Thiedätschä Nhalle Hhynyschen, kherro schille Hhynyschelle therveischiä, vhoi vitschi schentään mhiten mhä rhakaschtan schen Hhynyschen mhuschiikkhia.

Tässä tilanteessa olisi niin helppo mennä samaan tilaan hakemalla baaritiskiltä helpotusta. Muutama hörppy ja olisin samassa tilassa itsekin puhumassa kielillä.

Voihan vi**u sentään miten sitä on ihminen voinut olla tyhmä!

– Anteeksi Johanna, mutta meillä on keskenämme tässä nyt hieman juttu kesken, saan lopulta kakistetuksi.

Nainen alistuu suosiolla ja poistuu kauniisti takavasemmalle. Kiitos. Niin, mihin me jäimmekään?

– Niin, mieti, yleensä näillä keikkareissuilla ollaan vasta aamukuudelta sängyssä, Annabella selittää.

Niin, mitä näistä keikkareissuista jää käteen?

Velkaa. Univelkaa. Sumuinen humala. Kankea krapula. Arjen raskas todellisuus.

Teen nopean laskutoimituksen. Kun ynnätään 20 hengen pääsylipputulot, saadaan sata euroa. Tämä jaetaan kahden bändin kesken, mistä vähennetään kulut. Kun kulut on vähennetty, maksaa jokainen omista työttömyyskorvauksistaan siitä ilosta, että saa hetken aikaa paeta todellisuutta ja soittaa tyhjille saleille kliseistä katurokkia, jonka paras myyntipäivä on umpeutunut jo 20–30 vuotta sitten.

Muistelen intiaanipäällikön sanoja alkuillasta.

– Ei rock kuole koskaan. Rock on asenne. Rock on mielentila. Ei huolta huomisesta.

Uskokoot ken haluaa. Mielestäni tämäniltainen touhu on kaukana rockista. Tämähän on vastaavanlaista nypläystä ja harrastustoimintaa kuin työväenopiston pitsinnypläyskurssit!

Jämähtämistä. Pelkoa. Uudistumiskyvyttömyyttä. Paikallaan polkemista.

Mutta sitähän bänditoiminta alkaa tänä päivänä olla – ainakin raskaamman rockmusiikin saralla.

Jämähtämistä. Pelkoa. Uudistumiskyvyttömyyttä. Paikallaan polkemista.

On kuvaavaa, että Suomen suurimman raskaan rockin erikoistapahtuman Tuska Metal Festivalin tämän vuoden suurin pääesiintyjä oli amerikkalainen Alice Cooper, jo 67-vuotias kauhurokkari.

Siellä ne kaksi katurockin veteraania teutaroivat lavalla kimpassa, Alice Cooper ja Michael Monroe, Hanoi Rocksin lauluntekijän Andy McCoyn katsellessa hyvässä päiväpöhnässä lavan sivusta kaksikon touhuja.

Sama Alice Cooper, josta Dead Flowersin intiaanipäällikkö puhui niin lyyriseen sävyyn jo alkuillasta.

Sama Alice Cooper, joka on tänä vuonna ollut jo yli 33 vuotta raittiina.

Sattumaako?

– Minusta sinun ei tarvitse kuolla taiteesi tähden, Cooper lausui jo huhtikuussa 2008, vastaanottaessaan MusiCares MAP:n Steve Ray Vaughan -palkinnon avustaan ja tuestaan kollegojen päihdeongelman katkaisemiseksi ja ratkaisemiseksi.

Minun ei tarvitse kuolla taiteeni tähden – voi jumalauta sentään miten hienosti laitettu!

Kiitän pöytäseuruetta illasta ja pahoittelen tarvettani poistua paikalta. Tunnen sydämessäni piston, että minulla on paljon tärkeämpää tekemistä.

Seuraavaksi hyppään vanhan uljaan sotaratsuni selkään ja alan polkea tuhatta ja sataa yön pimeyteen. Toivottavasti vielä ei ole liian myöhäistä.

Käännän avainta lukossa ja hengitän syvään.

Siellä hän jo onkin ovella vastassa, tavallistakin innokkaampana ja hermostuneempana.

Ihmisen paras ystävä.

Avaan oven takapihalle ja päästän koiran tarpeilleen. Sinne näyttääkin olevan kova kiire. Ei ihme, sillä koirallahan näyttää olevan vatsa sekaisin.

Noin puoli minuuttia sen jälkeen, kun lemmikkini on astunut takaovesta takaisin sisälle, alkaa vihdoin se luvattu rankkasade.

Huokaan syvään ja mietin tätä raskasta matkaa katsoessani ulos ikkunasta – ja tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että olen päässyt kuivin nahoin ja ehjänä kotiin.

Written by:

Nalle Österman

Ota yhteyttä

Lisää aiheesta

Österman: Suomalainen indierock on kuolettavaa ulinaaÖsterman: Jos käyt keikoilla, varaudu pettymäänSuomalainen hevilaulajatar selätti lääkehelvetin: Vieroitusoireet kestivät kuukausiaKonkarimuusikko: ”Suomimetallin laskusuhdanne alkoi Lordin euroviisuvoitosta”Lasse Norres lataa: Rahanahneus pilasi suomalaisen musiikinSuomalaiset musiikkivaikuttajat: ”Norres puhuu pötyä!”

Kommentit (4)

Kommentit

Huono perjantai oli muutenkin. Kilometrin päässä Dynamossa Sayonarasia oli katsomassa kaksi maksanutta. Norjalaista Barren Wombia (joka oli erityisen kova) ehkä 15-20. En tiedä olivatko kaikki paikalliset sitten katsomassa TVO:lla garage/indietouhuja. Alkuillan Leinonen oli kuulemma saanut Kuka-baarin lähes täyteen.

-m-

Helsingin Uutiset - puheenaiheet

Iltamakasiini Twitterissa